Menihän siihen tovi, jotta sai sylkäistyä jotain ajatusvirtaa tekstimuotoon. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt sitä sitten tulee vähän enemmänkin.
Minulta kysyttiin jo joku aika sitten, mikä suomalaisessa luonnossa on hienoa. Kysyttiin, miksi kannattaisi käydä Suomessa. Kysyttiin, mistä olen kotoisin ja minkälaista seutua se on. Kysyjä ei ollut norjalainen, mutta on asunut täällä nyt kolmisen vuotta. Piti oikein miettiä, mitä vastaisin, koska eteläisessä Suomessa - kun ei sinänsä pohjoisessakaan - ole vuoria, ei sellaista jylhyyttä, millä kilpailla sen kanssa, mitä täällä on.
Tuossa taannoin tuli kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Oli pimeää. Pimeämpää kuin Lappeenrannassa. Lunta ei juurikaan ollut, joten se pimeys vielä kertautui olosuhteiden myötä. Vain massivisten revontulien ilmestyessä yöllä oli valoa.
Kevät eteni, mutta lähinnä valon lisääntymisen merkeissä. Vielä pitkälle toukokuun puolellakin tuli välillä hetkellisesti lunta vain sulaakseen viimeistään iltaan mennessä pois. Kasvikunnan heräämisestä nähtävät merkit olivat vähissä. Jotain pieniä pajunkissoja oli pääsiäisenä. Silti kaikkea peitti vanhojen aikojen talven runnomat kuolleet heinät ja lehdettömät varvut. Tunturikoivut vääntyneinä ja lehdettöminä odottivat kesää. Kuitenkin valo lisääntyi päivä päivältä. Ja hyvin nopeaan tahtiin lisääntyikin, joka oli sikäli lohdullista. Ajatus kohta päättymättömästä päivästä oli lohdullinen.
Ja eihän sitä yötä lopulta toukokuun vaihteessakaan enää oikeastaan ollut. Aurinko vielä laski, mutta valo ei enää poistunut keskiyölläkään täysin. Toukokuun 22. päivä se sitten nousi eikä enää laskenut. Aurinko. Se on maaginen tunne hetken aikaa. Kunnes siihen alkaa tottua. On aivan sama, milloin olet ylhäällä, ei ole pimeää. Ei edes hämärää, vaikka olisi pilvistäkin. Olen minä toki kokenut yöttömän yön ennenkin, mutta ehkä tavallaan se seikka, että sen kokee joka ikinen päivä ilman reissun tuntua, on jotenkin oma asiansa.
Voisin todeta tässä ja nyt, että kun pari vuotta sitten olin Finnmarkissa - Suomessa sitä Ruijaksi myöskin kutsuvat - Varangin niemimaalla kuvausreissussa, on se ehdottomasti mieleenpainunein kokemus, mitä eläessäni olen kokenut. Ehkä tietysti eniten sen massiivisen luonnonvaraisten lintujen määrän, mutta myöskin sen valon ja avaruuden myötä. Eihän lämmin ollut. Päivälläkin viikko ennen juhannusta merenpinnan tasolla keskimäärin kuusi astetta. Mutta kun sen valon näkee yöllä ja miten se osuu merelle, vuorenrinteisiin, taloihin, mihin vain, se vain lumoaa.
Nyt täällä vähän etelämmässä, 260 kilometriä pohjoiskalotin merkin "paremmalla" puolen, on kesä. Koivuissa on pikkuhiljaa jokapuolella täysi lehti, monet kukat kukkivat ja linnut pesivät. Lämmintä on kymmenen astetta ja vuorien huippuja peittävät pilvet. Ulkona tihuttaa vähän vettä. Mikä kesä se nyt oikein on, joku voisi kysyä?
Viimeiset viikot ovatkin kyllä olleet todella hyvää keliä. Nyt sattui iskemään matalapaine. Välillä lämpötilat kävivät miltei hellelukemissa ja keskipäivän aurinko paahtoi varsin kovalla otteella. Kuitenkin kun Atlantin rannikolla ollaan, ei tuuli koskaan jätä rauhaan. Rannalla ei ole koskaan "kuuma". Ja eihän näillä seuduilla ns. hellelämpötiloja kait mitata montaa kertaa vuodessa. Ja olisihan se nyt aika ihme, jos mitattaisiin. Kilpisjärven korkeudella ja ilman mannerilmastoa!
Olen joskus miettinyt, miksi nämä ihmiset tahtovat asua täällä vuodesta toiseen. Ja mietin sitä edelleen. En siksi, ettenkö viihtyisi täällä. Okei, totuus on, että nämä viettämäni kuukaudet ovat olleet hienoa aikaa, mutta myösin joltain osin henkisesti rankkaa aikaa. Miksi? No siskoni ja hänen avomiehensä seura ovat olleet tietysti olleet hyvin merkittävä apu. Koska vaikka sosiaalinen ihminen olenkin, täällä kontaktien luominen ei ole järin yksinkertaista. Ihmisillä on omat elämänsä ja kun ihmisiä ei ole paljon, ne elämät ovat jo siinä. Ei siihen tarvita enää muita.
Kävin polkupyörällä taannoin Nyksundissa. Sinne on tästä asunnoltani matkaa noin 12 kilometriä. Tie on kapea hiekkatie. Mutkitteleva vuorenrinnettä pitkin kulkeva, ja tiedän, että usea paikallinenkaan ei mielellään sitä aja. Mutta mikä siitä tiestä tekee erikoisen, on se, että tuo kyseinen kylä oli ties miten pitkiä aikoja maantieverkosta eristyksissä oleva kalastajakyläpahanen. 70-luvun alussa sinne rakennettiin tie. Sen jälkeen koko kylä tyhjeni. Ihmiset muuttivat pois. Älkää kysykö sen tarkempia yksityiskohtia, mutta niin tapahtui. Sittemmin sinne on muuttanut jonkin verran uudisasukkaita ja siellä on jopa pari ravintolahotelliakin ja turistejakin käy jonkin verran kesäisin.
Tämä koko seutu on yhtä pienien kyläpahasten mosaiikkia soiden, vuorten ja vuonojen seassa. Kalastajia ja maanviljeliöitä. Ja sitten muut tekevät sitä, mitä yhteiskunta nyt muuten normaaleissa toiminnoissa tarvitseekaan niiden ympärille. On täällä oma valokuvaajakin. Valtion kassan tulorakenteesta nyt ei varmasti tarvitse erikseen mainita. Muuten sama rakenne kuin missä tahansa muuallakin. Se perusta vain rakentuu kalalle ja kalastusaluksille paikallisesti.
Mutta ihmiset elävät, tekevät töitä - kuka mitäkin - ja se siitä. Monet kai lähtevät opiskelemaan etelään, mutta jotkut tulevat takaisin. Kuitenkin täältä haistaa sen, miten etelä vie mennessään. Niinhän se on Suomessakin. Joskin täällä jos mentäisiin vielä vähän pohjoisempaan, Tromssan tai Finnmarkin lääneihin, valtio antaa verohelpotuksia ansiotulosta. Se on sitä aluepolitiikkaa. En tahdo kritisoida Suomea enkä glorifioida Norjaa, joten sanon vain, että onhan se nyt totuus, että asiat ovat helpommin hoidettavissa, kun ei tarvitse miettiä budjettivajeita ja valtionvelkoja. No, se siitä.
Mutta palataanpa siihen, että minulta kysyttiin, miksi minun kotiseudullani olisi hienoa. Kysymyksen esitti bulgarialainen nainen. Ihminen, jonka kotiseutu näyttää lähinnä Sisilian viinivuoristoilta. Nainen, joka kertoi, että oli aivan rikki, kun tänne ensimmäisen kerran saapui ja oli jonkin aikaa työskennellyt paikallisella hotellilla. Kylän pääkatu on kilometrin mittainen ja sitten alkaa pienet mutkatiet rinteissä. Omakotitaloa toisen perään ja talvella pimeää. Ei paljon mitään, missään.
En oikeastaan osannut sanoa, miksi Etelä-Karjala olisi niin hienoa seutua. En sanallisesti. Sanoin, että se pitää nähdä ja kokea. Vaikka jotain sanoja osaisinkin kirjoittaa, silti ennemmin ilmennän itseäni vaikka sitten sen kameran kautta. Se on osa minua. Kuten on Etelä-Karjalakin.
Voi olla, että lähden takaisin Suomeen heinäkuussa. Katsotaan nyt. On sitten myöskin mahdollista, että tulisin takaisin taas tulevan vuodenvaihteen jälkeen. Valehtelisin ja pahasti, jos sanoisin, etten kaipaisi ystäviäni siellä. Erossa olo kaikista niistä ihmisistä, jotka itselleni siellä ovat tärkeitä, on ollut henkisesti jopa raskasta. Mutta ei mitenkään ylitsepääsemätöntä. Ei kyse ole mistään sellaisesta. Mutta se ajatus, että voisi mennä vaikka Halkosaareen viettämään kesäpäivää ja katsella Saimaalle lipuvia veneitä satamasta, on houkutteleva. Mennä jonnekin sen suuren makean veden kallioille ja vain kuunnella miltei hiljaisuutta. Ehkä laittaa nuotion pystyyn. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi hyvältä.
Se tuntuu yhtä lailla hyvältä kuin kiivetä vuorelle täällä. Siinä on vain se ero, että silti se toinen on osa minun henkistä perimääni. Minusta ei ikinä varmasti tulisi myreläistä kalastajaa. Nyt on todettava se, että yksi olennainen seikka on sitten henkilökohtaiset seikat. Kuten jokainen ymmärtää, ainakaan vuositolkulla kukaan tuskin jaksaisi elää yksin. Ja yksinhän nyt elän. Ja olen vielä ihan tyytyväinen siihen seikkaan. Ei kyse ole siitä. Ja kun sanon, että yksin, jokainen kyllä käsittää. Siskoni olemassaolo ja seura täällä on ollut todella merkittävää. Mutta se on eri asia.
Ja nyt sanonkin, että en minä täältä mitenkään kaipaa pois. Minä tulen aina kaipaamaan pohjoiseen. Vaikka olenkin syntynyt Etelä-Karjalassa, siitä hetkestä lähtien, kun kävin Lapissa ensimmäisen kerran, tiesin, että se on jotain enemmän. Tämähän ei toki ole Lappia. Tämä on Vesterålen. Ei Norjassa oikeastaan tunneta käsitettä Lappi. Ja Lappiahan tämä ei olekaan. Lappi on sitä, mistä Vesa-Matti Loiri laulaa. Täällä lauletaan ihan eri lauluja. Jos minä saisin valita, laulaisin sitä, mitä Vesku laulaa. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Ne ovat realiteetteja. Nyt olen täällä ja ihan omasta vapaasta tahdostani.
Elämä on valintoja täynnä ja valintani oli tulla tänne. Ja päivääkään en ole katunut. Olen oppinut kohtalaisesti puhumaan norjaa. Erikoissanasto on täysin vielä hakusessa, joten jos pitää jostain erikoisemmasta keskustella, olen joutunut kääntämään englannin puolelle. Mutta päivittäisessä keskustelussa pärjään kyllä. Ja olen itsestäni ylpeä. Tiedän, että ei se nyt mikään ihme ollut, mutta oli se silti itselleni lievä yllätys. Rohkeutta se vaati ja vaatii se joskus edelleenkin. Se on vähän kuin heittäysisi kukkapuskaan. On melko varma, että pehmeästi osuu, mutta on aina pieni tsäänssi, että joku kivipahanen vähän kolhaisee. Mutta siihen ei kuole kuitenkaan.
Tässä tekstissä ei ollut oikeastaan mitään päätä eikä häntää ja aivan alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta kanttini ei vieläkään kestä siihen. Tämä on nyt eniten, mitä kehtaan julkisesti todeta. Eiköhän siitä muustakin joskus jotain jutun tynkää tule.
