Elämästä, rakkaudesta, kohtuudesta ja ihmistuntemuksesta

Olen ihan käsittämättömän väsynyt ja varmasti vähän kipeäkin. Tuo työrupeama taisi verottaa miestä ihan urakalla. Kolme vuorokautta olen vain maannut sohvalla ja katsonut leffoja ja yrittänyt parantua. Mutta nyt lopulta päätin kirjoittaa jotain, koska koin sen tarpeelliseksi.

Tämä ei ole helppo teksti. Tiedän sen jo nyt. Mutta jotenkin koen tärkeäksi kirjoittaa sen. Tiedän, että moni kelaa, miksi ylipäätään kirjoitan näitä, kun voisin pitää ajatukset omana tietonani. Mutta se on osa minua. Niin se vain on. Jos jostain ihmisestä tuntuu siltä, että en saisi kirjoittaa näin henkilökohtaista tekstiä, pitäkööt sen omana tietonaan.

Kuten tiedätte, kirjoitin tuossa joulun jälkeen tekstin siitä, miten olin tavannut viisi vuotta aiemmin naisen, jonka kanssa olen nyt lopulta vihdoin ja viimein parisuhteessa.

Sain siitä tekstistä kommentteja. Että se oli kovin romanttista. Ilmeisesti tapani kirjoittaa asiasta oli vaikuttanut myöskin kommentteihin. Uskoisin ainakin niin. Minä, joka nyt kirjoitan mitä kirjoitan. Osaan tai en.

Mutta se oli rehellisen ihmisen rehellistä tekstiä. Kuten on tämä seuraavakin. Se onkin se ainoa syy, miksi näitä kirjoitan. En minä kirjoita näitä kellekään. Kirjoitan näitä itselleni. Mutta jos joku tahtoo lukea, lukekoot. Joten kirjoitetaan nyt sitten vähän lisää...

Tänään illalla kaverini naamakirjassa kertoi, että Suomen televisiossa on alkanut uusi Bachelor Suomi - sarja. Olin, että ok. Mutta mielenkiintoni heräsi. Miksi? Enhän seuraa mitään tositv-paskoja?

Minua kiinnosti katsoa kyseisen sarjan aloitusjakso ihan siksi, että miltei mihin tahansa tositv-sarjoihin verrattuna kyseessä on sellaista shaibaa, jossa kuitenkin ihmiset ovat tosissaan ja aitoja. Tietysti leikkaukset ja muut tekniset seikat voivat pettää, mutta kuitenkaan ihmisten tunteita ei voi leikata.

No, mies oli pitkä, komea, urheilullinen, jonkin mainostoimiston menestyvä liiketoimintajohtaja. Parturissa oli käyty ja parta oli juuri ajettu sille tasolle, että jos sarja pidempään kestää, sitä pitää trimmata joka toinen aamu vähintään, että ei mene pilalle. Tiedän kyllä, mistä on kyse.

Hyvin sarjalle tyypillinen kaveri siis. Ulkoisesti ei mitään heikkouksia. Muutoinkin hyvin käyttäytyvä. Johon toki pystyy kyka hyvänsä hetkellisesti. Varsinkaan jos ei vedetä lärvejä.

Pari lasta miehellä oli. Ikää muuten pari vuotta enemmän kuin minulla. Espoosta. Kuitenkin oli valmis hankkimaan lapsia lisää. Mitä muutakaan mies tuossa tilanteessa voi sanoa, kun on armeijallinen nuoria naisia silmät kiiluen odottamassa ruusua?

Ja ne naiset. Toinen toistaan stereotyyppisempiä kivoja bimboja. Kyllä. Seassa oli myöskin aidompia ihmisiä. Ja lopulta yksi niistä aidoimmista kieltäytyi ruususta valintaseremoniassa ja lähti kotiinsa omasta tahdostaan. Olin yllättynyt, mutta en silti. Useampi bimboista miltei haukkoi henkeään, kun joku kehtasi kieltäytyä jatkosta. Tämä klassista tanssia opiskellut nainen ei vain kokenut oloaan hyväksi, kun pitää taistella useiden muiden naisten seassa yhden miehen huomiosta. Sääli miehelle. Hyvä naiselle.

Ja kun sanoin sanan "bimbo" pariinkin kertaan, sovitaan, että yliammuin. Moni heistä on taatusti hyvinkin maanläheistä porukkaa. Ehkä vain se yleinen olemus korostuu, kun pukeudutaan iltapukuihin ja pitää hetkessä tehdä vaikutus yhteen komeaan mieheen. Ymmärrettävää.

Ja toden totta, seassa oli hyvinkin asiallisia naisia. Toki muutama sellainen vamppi, etten jaksaisi jutella moisen kanssa ehkä kolmea nanosekuntia pidempää.

Miksi kerroin tästä sarjasta ja miksi ylipäätään kerroin siitä, mitä minä jaksaisin, kun minulla on jo oma nainen? Kerron teille!

Minähän olen siis pari vuotta tuota likimain täydellisyyttä hipovaa tv:n miestä nuorempi. En omaa paria tytärtä enkä edes hienoa työpaikkaa mainostoimistosta Helsingistä. En ole yhtä pitkä. Enkä myöskään ole yhtä lihaksikas. Ehkä olin joskus vuosia sitten, mutta sitten lässähdin.

Tahdon nyt kuitenkin jollain tapaa kirjoittaa edes jonkinlaisen yhteyden tuolle liibalaaballe tuosta shaibasarjasta ja sille, mitä itse tällä hetkellä koen. Yritän ainakin.

Nythän on niin, että kun aikanaan kirjoitin tuon edellisen kirjoituksen siitä, miten kohtasin lopulta - taas uudestaan - elämäni naisen, minähän aikanaan olin päättänyt, että en voi muuttaa Espooseen.

Tuo nainen, kenen kanssa nyt olen - ja todella haluan olla! - oli tuolloin ihana, kaunis, hoikka, nuori. Kaikkea mitä sinänsä tahdonkin. Mutta kun olin elänyt monta vuotta jossain kuplassa, jossa ajattelin, että naisen pitää olla sitä ja tätä: "Naisen pitää olla älykäs." "Naisen pitää olla menestyvä." "Naisen pitää olla kunnianhimoinen." Pitää olla sitä ja tätä. Pitää olla. Entä kun lopulta tajusin, että itse en ole mitään niistä. Ehkä älykäs. Ehkä.

Minähän hengasin joskus yli kymmenen vuotta sitten diplomi-insinöörin kanssa. Ensimmäinen tyttöystäväni oli niin älykäs, että ei minusta mitään vastusta olisi lopulta sille ollutkaan, jos oltaisiin todella ryhdytty väittelemään. Miten olisi ollut, jos hän luki sivun kirjasta ja muisti sen valokuvamaisesti lopun elämäänsä.

Minä aina ajattelin, että olen helvetin älykäs. No, jos olen niin helvetin älykäs, miksi olen sitten trukkikuskina Norjassa?

Minulla on todella hyvä muisti. Trivial Pursuitissa monikaan tuskin minua voittaisi helpolla ainakaan. Mutta mitä mitä se kertoo kenestäkään? Opin kieliä helposti, kun vain pakotan itseni siihen. Se on nyt tullut todistettua. Opin paljonkin asioita, kun vain pistetään oppimaan. Ehkä se kertoo eniten tahdostani oppia.

Mutta mitä sitten? Mitä väliä millään näillä on minkään elämässä tärkeän kanssa?

Minä tapasin viime kesänä uudestaan naisen, jota ihailin aivan yli kaiken viisi vuotta sitten. Ja tiedän nyt myös, että tunne oli molemminpuolinen. Tai ainakin hän on sanonut minulle niin. Että "siitä hetkestä kun näin sinut, tiesin, että meidät on tarkoitettu yhteen". Enkä epäile sitä hetkeäkään. Koska tunne oli tuolloinkin molemminpuolinen. Se oli. Olin vain "vitun idiootti". Typerä mies, joka kuvitteli jotain, millä ei ole mitään merkitystä ja ei ollut vielä edes lopulta kasvattanut älykkyyttään sen vertaa, että olisi ymmärtänyt, mikä todella on  merkityksellistä.

Hyvä ystäväni, jonka nimeä en tässä nyt tule mainitsemaan, mutta jos lukee tämän, todennäköisesti tunnistaa itsensä, kysyi minulta aikanaan, kun olin eronnut, että "mikä teillä sitten mätti?"

Sanoin, että suhde oli hyvä, mutta fyysisesti se ei ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt lopulta olla. Ystävää ei voi rakastella.

Ja hän sanoi hiukan hämmentyneenä, että "Mitähän vittua?!" Hän sanoi, että hänen mielestään minä olen aina ollut ihminen, jolle olennaisinta on se, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana.

No niin onkin, mutta joskus ihmisen pitää oppia kaikki kantapään kautta ja lopulta ymmärtää, että jos asiat eivät vain mene niin kuin niiden tahtoisi menevän, on lopulta ymmärrettävä pysähtyä ja miettiä tovi.

No minä sitten aikanaan pysähdyin miettimään niitä pariksi vuodeksi, Norjaan. Ja kun viime kesänä kuulin naiseltani, että "hommat menevät päin helvettiä", tiesin, että asia on selvä. Minä tiedän, mitä minä haluan.

Palaan vielä tähän hienoon suoamalaiseen tositv-sarjaan ja samalla itseeni. Ymmärrän, että se on vain tv-showta ja ihmiset menevät sinne seikkailunkin halussa. Mutta silti, me kaikki, jotka emme joskus elä rakastavassa parisuhteessa, haluamme sitä. Se on tyystin ymmärrettävää, että sitä hakee keinoin millä hyvänsä. Ja ei moinen tv-sarja ole millään tavalla paheksuttavaa.

Mutta mitä minä paheksun, on ihmisten pinnallisuus. Katsoin sen ensimmäisen jakson ja itse asiassa ennen kuin ryhdyin tätä kirjoittamaan ja katsomaan kyseistä aloitusjaksoa, mietin tätä kirjoitusta ja mietin sitä, että jos minulla ei olisikaan maailman ihaninta naista. Totuus on se, että niistä naisista, jotka ohjelmaan astuivat, minua olisi edes alustavasti kiinnostanut ehkä kaksi.

Ei kyse ole ulkonäöstä. Sarjassa on monia toinen toistaan kauniimpia naisia. Kyse on olemuksesta. Kyse on luonteesta. Reaktioista. Kemiasta. Jostain, mitä ei voi selittää.

Minä viisi vuotta sitten ajattelin, että ehkä en voisi muuttaa Espooseen asti, kun se vaan on niin vaivalloista ja se nainen, joka on niin ihana, ei ehkä ole mikään astrofyysikko ja vähän jotenkin ajattelin, että onko minulla hänen kanssaan tarpeeksi keskusteltavaa. Ajattelin oikeasti, että kun minun pitäisi saada nainen, joka on sitä ja tätä. Olin ihan vitun idiootti. Anteeksi kielenkäyttöni.

Tuo nainen, jonka kanssa nyt olen lupautunut elämään lopun ikääni, on maailman herttaisin, rehellisin avoimin nainen, jonka olen koskaan tavannut. Ja sen lisäksi tämä nainen on vielä ihan käsittämättömän hyvän näköinen.

Minä voin aivan vapaasti pohdiskella politiikkaa omassa päässäni, jos vain tuo nainen jaksaa katsella miestä, joka itse asiassa on varmasti miltei jok'ikisin tavoin heikompi kuin se 37-vuotias markkinointijohtaja Espoosta, joka nyt telkkarissa vokottelee niitä bimboja. Toivon, että hän löytää itselleen mieleisen kumppanin.

Mutta minä olen vihdoin löytänyt ne kriteerit, joita minä tarvitsen. Toivon, että tuo toinen osapuoli on löytänyt myös. Ja sanon vielä, että olen kaikkea muuta kuin täydellinen. Vaikeita hetkiä on vielä edessä. Enhän minä edes tiedä, mitä minä teen sen jälkeen, kun muutan pois täältä Norjasta.

Mutta vaikeudet on mahdollista voittaa, jos on olemassa kaksi ihmistä, jotka vain uskovat siihen. Ja myöskin molemmilla on tahto yrittää. Loppuun asti. Kun on yhteinen hyväksyntä, käsitys ja usko, kaikki on mahdollista.

Niin, ja joudun nyt vielä kuitenkin palaamaan siihen kohtaan tekstissä, jossa hyvä ystäväni totesi näistä seikoista, jotka tapahtuvat useimmiten suljettujen ovien takana. Kun hän vähän oli sitä mieltä, että se on oleellista allekirjoittaneelle. Hä?

Voi veljet!

17.12.2010

Tänään kaivelin vanhoja valokuvia. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että halusin selvittää erään päivämäärän.

Päivämäärä oli 17. joulukuuta 2010. Se ilmeni yllä olevan kuvan exif-tiedoista.

Olimme tuolla päivämäärällä taas kerran peelojen kanssa punavalkoisessa purkissa Itämerellä matkalla kohti Tukholmaa, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Monta hytillistä porukkaa ja bileet taas kerran katossa.

Ainoastaan tuo reissu erosi aiemmista sellaisella tavalla, että muistan kun porukkaan oli lyöttäytynyt jonkin ryhmän jäsenen mukana semmoinen langanlaiha kivasti hymyilevä blondi, joka ei paljoa puhunut. Ja kuvahan siitä piti ottaa. Ajattelin, että tuskinpa se minusta nyt olisi ainakaan kiinnostunut, kun niin hissukseen oli. Mutta pitihän siitä kuitenkin selvää ottaa. Allekirjoittaneelle kun tuo puhuminen harvemmin on kovin suuri ongelma ollut. Jos joku ei tiennyt.

No, bileet olivat hyvät ja Tukholmakin nähtiin. Ainakin kannelta. En rehellisesti sanottuna enää muista tarkemmin. Se on jännä, miten ihminen unohtaa monia asioita, mutta taas toisia asioita ei sitten millään.

Lopulta sen verran tuli sen blondin kanssa juteltua, että käänsin vielä tulevana jouluna vanhan Escortini nokan kohti Espoota. Ja tulipa vielä toinenkin reissu purkissa samaiseen folkhemmetin pääkaupunkiin tehtyä, samainen neiti mukana tietysti.

En tiedä, mitä sitten tapahtui. Olin kolmekymppinen. Neiti kahdenviiden. Lappeenrannasta on julmettu matka Espooseen, ajattelin. Eihän tällaiset jutut voi mitenkään toimia. Elämä on niin hankalaa muutoinkin.

Minä menin omia menojani ja neiti omiaan. Ehdin muuttaa Imatralle ja neitikin löysi itselleen oman prinssinsä. Joskus toki mietin, miten asiat voisivat olla toisin, jos olisin vain tehnyt rohkeampia ratkaisuja. Mutta tehty mikä tehty ja kaikkia tehtyjä asioita ei saa tekemättömäksi. Muttei se silti estänyt itseäni asiaa joskus miettimästä. Kuitenkin kun neiti prinssinsä kanssa rakenteli omaa elämäänsä, ajattelin, että antaapa olla. Se, mitä tapahtuu, on sitten tapahtuakseen. Vaikken nyt mihinkään kohtaloihin uskokaan. Uskoisi nyt ensin edes säätiedotuksiin.

Ehdin muuttaa Imatralta takaisin Lappeenrantaan ja vielä uudelleen ja vielä siinä hankkiutua parisuhteeseenkin, joka lopulta osoittautui hölmöimmäksi asiaksi, mitä olen kaiketi ikinä tehnyt.

Mutta eihän se nyt siihen sitten jäänyt, kun tämän suhteen jälkeen päätinkin muuttaa, en Imatralle, en Espooseen. En. Vaan Norjaan.

Viime kesänä olin lomilla Suomessa ja pidimme sitten vanhojen peelojen kanssa puistokekkerit Alppipuistossa Lintsin kupeessa. Lämpimänä elokuun iltana. Ja se langanlaiha kivasti hymyilevä blondi saapui paikalle myös. Moikkaamaan. Eihän oltu nähty vuosiin.

Bileet olivat taas hyvät ja lopulta kun väki oli vain vähentynyt ja jakautunut ympäri Helsingin kuppiloita, istuimme blondin kanssa kahdestaan Kolmessa Kaisassa. Kello oli kaksi yöllä, kun lopulta blondi sanoi, että kaikki menee päin persettä. Että erota pitäisi. Kuuntelin ja sanoin, että teet kuten parhaaksi näet ja itselleni lopulta merkityksellistä on vain se, että hän olisi onnellinen.

Nyt näin jälkikäteen on varmasti helppo todeta, että se oli se momentti, jossa tiesin jo, että jotain isompaa tapahtuu taatusti vielä joskus myöhemmin. En toki sitä todella silloin tiennyt.

Palasin lomien jälkeen Norjaan sorvin ääreen ja en tahtonut liikaa ajatella menneitä, koska olenhan kuitenkin ihminen, joka ei mene ajamaan asioitaan väkisin. Jos jotain on tapahtuakseen, ne kyllä sitten tapahtuvat.

Ja sitten joskus syksyllä sain lukea, että lopulta blondi oli päättänyt lähteä omille teilleen. Laitoin viestin, että jos ostan lentoliput, tulisiko neiti jouluksi tänne. Ja tokihan neiti tulisi. Vain ei lentoja enää työkuvioiden vuoksi pystynyt hankkimaan. Joten muuta vaihtoehtoa ei jäänyt kuin se ainoa: Panu lähtee sitten jouluksi Suomeen.

Ja minulla oli ehkä paras joulu ikinä. Ja se myöskin nyt sitten tarkoittaa sitä, että Luoman poika muuttaa jollain aikataululla takaisin Suomeen. Tarkkaa suunnitelmaa ei vielä ole ja ei ole itse asiassa mitään käsitystä siitäkään, mitä sen jälkeen tekisin. Mutta elämässä asiat aina järjestyvät jotenkin, jos vain riittävästi yrittää.

Ja nyt se neiti on kolmenkymmenen ja minä sen kolmenkymmenenviiden. Viisi vuotta siinä meni ja piti matkustaa 1,5 tuhannen kilometrin päähän, jotta näkee riittävän lähelle. Olen joskus todennut, että en voi ryhtyä suhteeseen, kun nainen asuu Espoossa. Oikeasti?

Olisikohan tässä nyt kuitenkin viiden vuoden sisään edes jonkinasteinen henkisen kasvun paikka ollut mahdollinen?

En ole varsinaisia mottomiehiä, mutta aina jankannut sitä samaa, että jos elämässä ikinä mitään pitää katua, niin ennemmin sitten niitä asioita, joita teki kuin niitä, jotka jätti tekemättä. Joskaan tätä nyt ei kyllä taatusti tarvitse ikinä katua. Siitä olen ihan varma.

Elämäntapapäivityksiä

Kaamos tulee tiukalla aikataululla ja yhtä varmasti kuin verottaja. Päivä se vain lyhenee hetki hetkeltä. Ja kelit ulkona ovat olleet jo viikkotolkulla epävakaita, eikä ole ollut kovin suuresti asiaa minnekään pöpelikköön pyörimään.

Ulkoilun vähyys kun yhdistetään lyhyeen päivään, onkin soppa valmis. Väsyttää koko ajan. Ja ei tuo päivä tuosta pitene vielä pitkään aikaan. Lyhenee lyhenemistään.

Mutta ei tähän väsymykseen pelkkä päivän lyhyys tai edes kohtuullisen totaalinen sisätiloissa istuminen ole kaikki, mikä ihmiseen vaikuttaa.

Ruokavalio, paheet ja tavallaanhan ne myös osittain sivuavat toisiaan. Kaikki, mitä suustamme laitamme sisään, vaikuttavat myöskin vireystilaamme ja fyysiseen hyvinvointiin. Aivan kaikki.

Ja totuushan on se, että ihmiset keskimäärin syövät tänä päivänä aivan järjettömät määrät teollista paskaa ja muutoinkin varsinkin aivan liikaa lihaa. Suomalainen söi vuonna 2014 keskimäärin 76,6 kiloa. Siitä siipikarjan osuus oli 20,1 kiloa. Eli suomalainen söi punaista lihaa 56,5 kiloa vuodessa.

Päiväkohtaiseksi muutettuna jokainen suomalainen söi vuoden jok'ikisenä päivänä 155 grammaa punaista lihaa. Siihen sitten siipikarjat kaupan päällisiksi. 55 grammaa per päivä. Eli 210 grammaa päivässä lihaa jokaisena vuoden vuorokautena.

Ihminen on evolutiivisesti sekasyöjä. Se ei ole märehtijä, mutta se ei myöskään ole puhdas lihansyöjä, kuten monet petoeläimet. Näiden muiden eläintyyppien fysiikka on rakentunut sellaiseksi, että lehmä ei pysty sulattamaan lihaa, eikä ilves elä ruoholla.

Muistan joskus lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan suositeltava määrä ihmiselle syödä punaista lihaa olisi kerran tai maksimissaan kaksi kertaa viikossa. Itse en nyt aio lähteä moiselle linjalle tuosta vain, mutta päätin silti tänään, että aion tästä eteenpäin pyrkiä noudattamaan ruokavaliota, joka sisältää vähintään kolme päivää viikossa. jolloin syön ainoastaan kasvisruokaa.

Nyt varmasti joku kelaa, että onko se Panu mennyt aivan sekaisin. Ja ahdistaako eksistentiaalinen olemattomuus?

Ei, ei ahdista. Eikä omalla kohdallani tällä hetkellä kyse ole millään tasolla ideologisista syistä. Kyse on ihan puhtaasti omasta hyvinvoinnista.

Väitän aivan kirkkain silmin, että olen varsin hyvä siinä, mitä tulee ruoanlaittoon. Joten kokeilen nyt, miten selviäisin maittavasta itse tehdystä ruoasta kolme kertaa viikossa ilman lihaa. Ja siis tämä kolme kertaa viikossa ei myöskään sisällä kanaa eikä kalaa. Maitotuotteet ja muut vastaavat ovat toki sallittuja.

Maitoahan en ole ikinä juonutkaan. Tai olen, mutta en muista sellaista päivää itse. Kieltäydyin maidon juomisesta sen verran nuorena, ettei muistikuvaa ole mieleeni rekisteröitynyt. Enkä kyllä ole koskaan maidon juomista käsittänytkään.

Minä käsitän varsin hyvin maitotuotteiden kuluttamisen. Rakastan juustoja. Aivan yli kaiken. Joskus kun pohdiskelin, että kummasta minun pitäisi ensin luopua, punaisesta lihasta vaiko maitotuotteista, tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että juustot kyllä todennäköisesti veisivät voiton. Rakastan kyllä joskus medikkaa pihviä, mutta jos en voisi koskaan maistaa hyvin kypsynyttä sinihomejuustoa, kuolisin varmasti siihen paikkaan. Kyllä valinta olisi melko selkeä.

Mutta eihän tässä nyt mistään totaalisista luopumisista ollutkaan kyse. Kyse on ainoastaan lihan kulutuksen vähentämisestä. Kyllä. Kyllä lopulta jos mietin asiaa, olen aika monta vuotta syönyt ruokavaliolla, joka on sisältänyt lihaa miltei joka päivä. Miettikääpä itse keskimäärin, miten usein syötte lihaa?

Toki tuttavapiirissäni on jopa vegaaneja. En minä sitä. Mutta aika moni todennkäköisesti tässä kohdin toteaisi, että niitä kalaa sisältäviä päiviä lukuun ottamatta on sitten jäljellä lopulta vain päiviä, jotka sisältävät lihaa. Tavalla tai toisella.

Enkä minä myöskään aio stressata mistään, mikä tähän projektiin liittyy. En aio ryhtyä selvittelemään kaikkien ostamieni elintarvikepakkausten tuoteselosteita tällä sekunnilla läpikotaisin, vaikka toki niitä olen selaillut jo useamman vuoden.

Kyllä minua on aina vähän kiinnostanut se, mitä syön. Esim. olen pyrkinyt laittamaan itse mahdollisimman paljon ruokaa ja mahdollisimman puhtaista raaka-aineista. Tai ainakin raaka-aineista, jotka eivät ole aina sieltä huonoimmasta päästä. Ylipäätään ajatukseni on ollut jo pitkään se, että jos itse laitan ruokani raaka-aineista, joita ei ole prosessoitu, sentään tiedän, mitä se valmiin ruoka-annokseni prosessi on. Jos se sen jälkeen on epäterveellistä, voin katsoa vapaasti peiliin.

Kuten sanoin, kyse ei ole ideologioista, mutta valehtelisin, jos sanoisin, että vaikka ajatus oli jo muhinut päässäni pitkäänkin, sai se pienen sysäyksen, kun tuossa eräänä iltana katsoin dokumentin ilmastonmuutoksesta ja sen yhteydestä globaaliin lihantuotantoon. Dokumentin nimi on "Cowspiracy: The Sustainability Secret". Suosittelen lämpimästi jokaisen katsomaan kyseisen rainan. Se on esim. katsottavissa tällä hetkellä Netflixissä.

En ole ikinä ollut paasaaja tai saarnaaja, enkä ole sitä nytkään, joten siksi vain tyydyn suosittelemaan sitä katsottavaksi. Sanon ainoastaan, että kun nytkin Pariisin tuleva ilmastokokous lähestyy ja valtamediat ovat pullollaan artikkeleita siitä, miten paljon fossiilisten polttoaineiden käyttöä pitäisi vähentää, jotta ihmiskunta pelastuisi.

Ja kerta näihin tavoitteisiin ei tunnuta päästävän millään, koska näiden vähennysten taloudelliset vaikutukset tuntuvat olevan kaikille ylitsepääsemättömiä, niin miltäpä kuulostaisi väite, että jos ihmiskunta tällä hetkellä luopuisi tyystin lihansyönnistä, me voisimme aivan rauhassa vielä vaikka lisätä öljyn polttamista ja silti maapallo ryhtyisi viilenemään nykyisestään?

Asiasta on olemassa kiistatonta faktaa ja päätinkin, että aion selvittää asian vielä perinpohjin. Mutta se siitä. Nyt on kyse vain yhden Norjaan muuttaneen suomalaisen pojan fyysisestä hyvinvoinnista.

Tähän tulevaan elämäntapamuutokseen liittyy sitten monia muitakin aspekteja kuin ainoastaan ruokavalio. On paljon muitakin asioita, joita sullomme kehoomme kuin vain päivittäinen ruoka. Niistä joskus aikanaan enemmän.

Jostain on lähdettävä ja liikaa ei voi kerralla tehdä. Muutoin ei kuuppa kestä. Mutta siitä voitte olla varmoja, että aion raportoida, miten pyristelyni kohti parempaa henkilökohtaista elämää etenee.

Mennyttä ja tulevaa

Kesä on ohi ja kesäloma myös. Voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta on todettava aivan vilpittömästi, että kyseessä oli paras kesälomani ikinä.

Se voi toki osittain johtua siitä, että kontrasti nykyiseen elämääni on niin huikaisevan suuri.

Mutta se johtui myöskin osittain siitä, että päätin vain mennä ja olla ajattelematta yhtään mitään, mikä liittyisi tulevaisuuteen. Ja myös siitä, että en miettinyt sekuntiakaan, mikä tilini saldo tullee olemaan, kun astun takaisin Norjan kamaralle. Päätin, että nyt minä elän ihan todella.

Kun lensin takaisin Suomeen ja istahdin Vantaan lentoasemalla bussiin, joka oli lopulta niin täynnä, että seuraava kyytiin tuleva matkustaja joutuisi seisomaan edellisen päällä, kelasin vain tovin, että "tällaistako se on".

En ollut istunut bussissa lentokentälle matkustamistani lukuun ottamatta yli puoleen vuoteen. Enkä nähnyt liikennevalojakaan siihen samaan aikajanaan. Olin vain asunut täällä pohjoisessa, missä suurin liikenneruuhka neljän aikaan iltapäivästä voi olla, jos keskustan risteyksessä kaksi autoa seisoo peräkkäin sekunnin, kun jalankulkija ylittää suojatietä

Ja tiedättekö mitä, minä pidin siitä.

Siitä ruuhkasta. Siitä väenpaljoudesta. Siitä, että ihmisiä tulee ja ihmisiä menee.

Minä myöskin pidän elämästäni täällä. Sehän tässä onkin melkoisen ihmeellistä.

Loman ensimmäinen viikonloppu vierähti Helsingissä. Pääsin kuin pääsinkin vihdoin ja viimein taas Lintsille! Oli aivan hulvatonta! Minä kun olen melkoisen epäileväinen kaikkea sellaista kohtaan, jossa on edes teoreettinen mahdollisuus kuolla. Joten niihin kaikkiin vimpaimiin meneminen, jotka vispaavat ja veivaavat ja kieputtavat pää ylösalaisin. Se oli ihan vapauttava kokemus!

Samaisena viikonloppuna näin paljon vanhoja tuttuja. Oli aivan järjettömän hienoa nähdä ihmisiä, joita en ollut nähnyt useita jokuseen vuoteen. Ja useita samalla kertaa!

Hienoa oli hengailla Helsingin baareissa. Baareissa, joissa kuulee koko ajan omaa äidinkieltään. Baareissa, joissa on rento tunnelma. Ja ehkä hienointa oli se, että ehdin jopa tutustua useampaankin uuteen ihmiseen niinä parina päivänä.

Ja mainittakoon nyt vielä se, että sinä päivänä kun astuin Suomen kamaralle, olivat helteet alkaneet päivää aiemmin. Ja arvatkaapa milloinka ne kelit loppuivat. Paluulentoani edeltävänä päivänä! Ei kai ihminen enempää voi toivoa?

Sitten pääasiallisen lomani toki vietin Lappeenrannassa. Onhan se kotikaupunkini ja siellä on julmetusti ihmisiä, joita on nähtävä. Vanhoja ja rakkaita ystäviä. Ja useita onneksi ehdin näkemään. Ja kuten vähän toivoinkin, ehdin myöskin leikkimään kamerallani tovin. Annille olin luvannut profiilikuvan päivittää ja olin iloinen, että se saatiin tehtyä.

Oli niin baarireissuja, kuin mökkireissuja. Oli sitä ja tätä. Alkoholia meni yhden loman tarpeiksi! Mutta kesä ja kesäloma on vain kerran vuodessa. Edelleenkään en jaksanut miettiä tai suunnitella mitään. Vartiaisen Jennin keikka jäi ehkä päällimmäisenä mieleeni. Siis toki sen jälkeen, että useat ihmiset viettivät kanssani aikaa sen vähän, mitä siellä olin. Kiitos heille kaikille siitä. Useiden kanssa olisi pitänyt enemmänkin aikaa viettää. Eikä joitain ehtinyt näkemään. Mutta se on elämää.

Mitä tuo kesälomani minulle kenties opetti? Pitääkö sen opettaa mitään?

No se opetti kuitenkin jotain. Se kertoi minulle sen tosiseikan, että minä en tule asumaan täällä, missä nyt asun, ainakaan lopun ikääni. Tuskin edes järjettömän pitkään.

Katsokaas kun siihen olemassa tasan yksi syy. Ja se syy on ihmisen tarve pariutua. Ja täällä se ei onnistu. Täällä minä voin löytää baarista jonkin itseäni viisi - kymmenen vuotta vanhemman parin teinilapsen yksinhuoltajan. Mutta kun se nyt ei rehellisesti ole se, mitä minä elämältä haen.

En minä tiedä, mitä minä oikeasti haen, mutta se ei kuitenkaan ole sitä.

Minä tapasin lomareissullani yhden ihmisen, joka oli erittäin mielenkiintoinen. No, siitä nyt ei tullut mitään ja ehkä parempi niinkin. Koska ei kai kukaan järjellään ajatteleva ryhdy kaukosuhteisiin, joissa ihmiset asuvat eri maissa.

Mutta ajattelemisen aihetta se silti loi. Enkä varsinaisesti voi sanoa, ettenkö miettisi mennyttä vieläkin.

Kuitenkin se oleellisin seikka tässä on se, että minä muutan täältä. En tiedä, millä aikataululla. Enkä tiedä edes minne. Mutta kun kaverini ja entinen työkaverini tuossa kesän lopulla lähti opiskelemaan Trondheimiin, loman loputtua päätin, että se näyttää nyt hyvin todennäköiseltä, että haen töitä sieltä.

Trondheim on tuossa Norjan keskivaiheilla, noin ehkä Vaasan korkeudella oleva maan kolmanneksi suurin - Turun kokoluokkaa oleva - kaupunki. Ja minulla on Norjan viranomaisten luvat kaikkiin trukkeihin ja muihin laitteisiin aina kymmeneen tonniin asti. Kapeakäytävätrukkeihin myös. Ja siinä kaupungissa on paljon työmahdollisuuksia, jos vain luvat ovat kunnossa ja puhuu norjaa. Onhan niillä jopa Ikeakin siellä.

Juuri nyt olen henkisesti melko sekavassa tilassa. Se toki osittain johtuu siitä, että rankan loman päätteeksi töiden aloitus oli aika musertavaa. Mutta se johtuu siis myös noista edellä mainituista seikoista. Kohdatuista ihmisistä. Menetetyistä mahdollisuuksista. Koetuista tilanteista. Ja siitä, että tulevaisuus on niin auki. Ja siitä tosiseikasta myös, että en vieläkään tiedä, mitä tahtoisin aivan todella tehdä isona. Tai tiedän. Mutta se nyt ei ole niin yksinkertaista.

Minä olen 35-vuotias. Olen koko elämäni pohtinut, mitä tahdon tehdä isona. Se on sitten eri asia, toteutuvatko haaveeni, mutta ainakin tietoisesti etenen niitä kohden koko ajan. Ja sitten siinä sivussa teen erästä projektia, jonka loppuun saattamisesta ei taatusti ikinä ole takuita. Sen näkee aikanaan.

Mutta jottei kellekään jäisi epäselväksi, minä vähiten kadun sitä, että aikanaan lähdin Norjaan töihin. Se on ollut monesti hankalaa aikaa. Ja nyt vihdoin ja viimein kaikki on jollain tapaa asettunut paikalleen. Ja kun näin käy, minä sitten jo tahdonkin jatkaa matkaa?

Mutta kuten totesin, elämän realiteetit vain vievät. Ei niille mitään voi. Meitä ei ole rakennettu elämään yksin.

Ja nyt sitten tulevaisuusprojekti saa uusia aspekteja. Koska huomenna on firman syksyn grillikekkerit ja kosteatahan se taas tullee olemaan. Mutta sen jälkeen alkaa uusi elämä. Minä vihaan sitä, miten olen saattanut itseni tähän kuntoon, missä nyt olen. Alkaa niin järjetön talven kuntokuuri. Onneksi pohjat ovat vielä tallella.

Nyt siihen henkisesti jo pystyn, kun muu käytännön elämä on jo sen verran balanssissa. Täällä Norjassa kun tuo eläminen viimeiset 1,5 vuotta on ollut koko ajan käytännön elämän järjestelyä. Nyt vihdoin ehdin keskittymään vaikkapa hyvin itsekeskeisesti omaan kroppaani. Rauta alkaa kohta nousta!

Olen ollut täällä hetkittäin niin masentunut siitä, miten en pysty treenaamaan. Tekosyitä kaikki toki, mutta nyt nekin on käytetty.

Minä en kiellä, ettenkö kaipaisi nytkin välillä Suomeen, varsinkin kun kesä oli mitä oli. Ja kaipaan sieltä useita ihmisiä. Niin ystäviä kuin ehkä joitain sellaisiakin ihmisiä, joista voisi toivoa jotain enemmänkin.

Mutta koska tietyt asiat menivät kuten menivät, olen nyt päättänyt, että ainakin tähtään tällä hetkellä siihen, että löytäisin itseni suuresta norjalaisesta kaupungista operoimassa jotain isompaa konetta. Saa nähdä.

Sen näkee sitten, mihin se johtaa. Tai pääsenkö edes sinne asti. Sen kuitenkin päätin loistavan kesälomani päätteeksi, että minä en enää ikinä jää laakereilleni makaamaan!

Minulla on tavoite elämässäni. Se on hyvin yksinkertainen. Tahdon kaiken sen ajan, mitä minulla täällä on jäljellä, elää niin täysillä kuin vain voin.

Jos se tuo muassaan jotain sivutuotteita, kuten parisuhteita, lapsia, mitä ikinä, ne sitten ovat vain bonusta.

Kesä tulla jolkottaa, vai jolkottaako?

Olen nyt asunut täällä hevon kuusessa vuoden, neljä kuukautta ja seitsemäntoista päivää. Laskin aivan itse.

Sinä aikana olen mielestäni oppinut nyt puhumaan norjaa aivan välttävästi. Tänään koin onnistumisen tunteita, kun kävin ystäväni Marjon kyydillä Sortlandissa kaupoilla pikku krapulassa.

Juttelin myyjien kanssa useamman kerran ja kieleni ei mennyt kertaakaan solmuun, vaikka paha tapani onkin aina puhua nopeasti. En mahda sille mitään. Itsetuntoni ei anna myöden, että hidastaisin menoa. Joskus se myöskin luo noloja tilanteita, kun takeltelen. Nyt ei käynyt niin. Henkilökohtainen ylpeyteni ei anna itselleni tilaa puhua norjaa suomenruotsalaisittain. Ei vaan anna. Tiedän. Olen hölmö. Vaikka mentäisiin metsään, niin mennään sitten saappaat jalassa ja kaadutaan.

Viime viikolla sanoin työkaverilleni, kun verestettiin kalaa linjalla, että joskus kaipaan mäkkäriä aivan jumalattoman paljon. Ja se on totuus. Täällä hevon kuusessa kun ei ole mitään merkkiruokapaikkoja.

Ja Suomeenkin kaipaan. Aina välillä. Varsinkin kun mietin kesää. Festareita. Saimaata. Rantasaunoja. Savusaunoja! Terasseja. Kuumia kesäpäiviä. Lappeenrannan katuja. Jopa Helsinkiä. Sielläkin olisi monia kavereita, joita olisi kiva joskus nähdä. Ja esimerkiksi istua Molly Malonesin terassilla siinä julmetun vilkkaan kadun vierellä, josta bussit painavat kurvia kohden. Pöly lentää ja olut maistuu.

Mutta sinne on pitkä matka. Ei ehkä fyysisesti, mutta ajallisesti. Voi olla, että vietän ensimmäisen kunnon kesälomani vuoden kuluttua. Duunia on painettava täällä. Ja sehän on hyvä. Että on duunia. Suomessa se ei olisi tällä hetkellä todennäköisesti itselleni mahdollista.

Mutta en minä täällä ole vain siksi, että olisi töitä. Kuten olen aiemminkin sanonut, viihdyn täällä. Mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö kaipaisi joskus Suomeen ja varsinkin kesäisin.

Töissä eräs romanialainen kaveri minulta kysyi, että kun hänkin harrastaa valokuvausta, mitä minä kuvasin sitten Suomessa, ennen kuin tulin tänne. Koska "eihän siellä ole mitään vuoria tai muuta siistiä". Koska sanoin, että pidän myöski maisemavalokuvaamisesta.

En ryhtynyt selittämään siinä sitten hänelle englanniksi, mikä Suomesta tekee hienon. Koska se olisi vaatinut enemmän kuin sanoja.

En minä osaa edes suomeksi - saatikka sitten englanniksi, vaikka sitä ihan kohtalaisesti osaankin - selittää kenellekään ilman kuvia, mikä Suomessa on hienoa. Mutta hieno maa se on. Ei sellaisia maisemia, mitä vaikkapa Puumalan ja Punkaharjun vesimosaiikeista löytyy, ole missään muualla maailmassa. Eteläsuomalainen järvimaisema kesän keskellä on jotain lumoavaa. Kolin laelta näkee kauas. Ja näkee jotain, mitä ei näe missään muualla. Eikä Kuusamon vaaroja voita paljon mikään. Ainoastaan sen voittaa vielä koilliskaira. Ja itämeren saaristo on myös jotain näkemisen arvoista. Vaikka itse järvien mies olenkin.

Täällä minä näen vuoria joka päivä. Joskus kiipeän niille. Ne ovat hienoja. Ne ovat jylhiä ja pienellä kiipeämisellä näkee pitkälle. Vuonojen toiselle puolen. Näkee isoja saderintamia omin silmin, jotka vettä taikka lunta pudottavat. Mutta vuori on vuori. Se on aina erilainen, mutta joka paikassa silti samanlainen. Joskus toivoisin, että norjalaisille joku markkinoisi suomalaista maisemaa. Ja vaikka muillekin. Japanilaiset ja britit sekä saksalaisethan sen ovat jo löytäneet.

Ei. Tämä ei tarkoita sitä, että minulla olisi koti-ikävä, tai että en haluaisi olla täällä, missä nyt olen. Varsinkin kun juuri olen muuttamassa omaan huoneistoon. Ja olen käynyt siellä nyt parina iltana vuokraisäntää jeesaamassakin remontissa. Kämppään tulee tyystin uudet pinnat ja tilaakin on reippaasti. Niin reippaasti, että olin jopa ajatellut rakentaa sinne oman aivan pienen valokuvastudion. Tiedä sitten, mitä sillä teen, mutta jos ei muuta, leikin itsekseni.

Kyllä täällä viihdyn. Ja työssäniki viihdyn. Mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö välillä kaipaisi Suomea ja varsinkin sitä Suomen kesää, mistä tuossa aimmin totesin. Suomen luonto on hieno. Norjalaiset täällä ovat erityisen ylpeitä omasta luonnostaan. Eivätkä oikeastaan edes tiedä, miltä esim. näyttää Suomen Lapissa. Joku tietää, mutta ei sitten ainakaan tiedä, millaista on kiivetä Saimaalla korkealle ja katsella sitä jääkauden muovaamaa mosaiikkimaisemaa. Mutta se nyt on vain kylmä fakta. Suomi ei oikein kiinnosta moniakaan.

Enkä minä jaksa ihmisille tuputtaa. Niin kauan kun en itse elä siitä maisemasta. Mieluummin pidänkin sen vain itselläni. Mutta kuitenkin, seuraavan kerran, kun tulen Suomeen kunnon kesälomalle, lyön tiskiin naamakirjaan sellaisen valokuvagallerian ajastani siellä, että se ei jätä ketään norjalaista tuttuani kylmäksi.

Lupaan sen.

Hyvää kesää kaikille tutuille ja tuntemattomille.

Suomalaisen pätkätyöläisen kalajuttuja osa n

Tuskakausi kun saatiin pääsiäiseen mennessä pakettiin, ajattelin tietysti heti, että eiköhän tuo hirmuryysis ole tältä vuodelta taas koettu.

Sitä ryysistähän kyllä riittikin keväällä. En varmasti ole ikinä nukkunut useampaa viikkoa putkeen niin vähän kuin tuolloin. Sen jälkeen koittikin kuukauden lonkan vetäminen, jonka aloitin tuttuun tyyliin viikon kuumeella. Varmasti stressitasollakin oli oma vaikutuksensa asiaan.

Oli miten oli, palasin taas toiseen duuniin maanantaina. Ja rehellisesti ajattelin, että saas nähdä, mitä siitäkin tulee, kun viime syksynä duunien määrät olivat vähän sitä ja tätä. Töitä toki oli, mutta kun allekirjoittaneen luonne ennemmin vain painaisi. Se kun on niin, että töitä ei olla koskaan pelätty. Enemmän on pelätty pimeää lapsena.

No, duunit alkoivat ja ensimmäinen päivä venähtikin sitten aamukutosesta iltakasiin. Neljätoista tuntia lohen perkuuta. Pari tuntia koneella ja pari tuntia linjastolla tsekkaamassa samaisen koneen jälkeä. Ja taas läpsystä vaihto. Polkupyörällä kun vähän ennen yhdeksää oli illalla kotona ja tiesi, että viideltä aamulla pitäisi taas herätä, oli vähän väsynyt filis. Mutta hyvin onnellinen.

Työnkuvat tuolla vaihtelevat mukavasti. Pääsen tekemään miltei kaikkea, mitä koko tuotantolinjaan vain sisältyy. Tosin trukkia en aja tuolla - ainakaan toistaiseksi - metriäkään. Mutta ei haittaa. Sitä sai taas ajaa pari kuukautta vaikka vuoden tarpeiksi.

Tänään aloitin varttia vaille viisi aamulla työt. Ryhdyttiin verestämään kaloja. Niitä puskee tankista vesiputkea pitkin altaaseen, josta raukkaparat sitten vapaaehtoisesti uiskentelevat sähkölinjalle, jossa lähtee taju kankaalle. Siitä sitten puukkoa kiduksiin. Välillä tahti on melkoinen.

Ja kun sanon, että melkoinen, niin tarkoitan, että melkoinen. Duunikaveri saa välillä pysäyttää koko "tavaran" tulon, jottei menisi suuresti eläviä kavereita läpi. Moraa saa näyttää välillä herkkukaloille varmasti nopeammin kuin kerran kahteen sekuntiin ja tätä sitten useamman minuutin putkeen. On nimittäin oikean käden puristuslihakset välillä kovilla. Vieläkin on vähän käsi hellänä. Mutta siihen tottuu.

Ja jos kerta homma on pysäytetty ryysiksen vuoksi, ei tarvitse miettiä tarvitsisiko senkään jälkeen huilailla. Kyllä ne loputkin vonkaleet siellä altaassa jo kiimaisena odottavat omaa osaansa. Ja tänään kaikenkaikkiaan yhteentoista tuntiin verestettiin kolmeen pekkaan 25 tuhatta vonkaletta. Ei ole hindun hommaa se.

Se duuni näyttää helpolta, kun sitä katsoo. Itsekin niin ajattelin, kun tuolla aikanaan aloitin ja vain katselin. Mutta se on kaikkea muuta kuin helppoa. Kohtuu kovassa vauhdissa ei ole helppoa puskea sitä puukkoa sinne kiduksiin koko ajan oikeaan kohtaan ja kääntää. Jokaisesta hutiosumasta vain ryysis pahenee.

Eilen iltapäivästä tankista puski keskimääräistä suurempi määrä ylijäämää. En tiedä paljonko, mutta varmasti useita satoja, jos ei varmasti yli tuhat pientä turskaa. Sellaisia ehkä parisataagrammaisia. Ovat ilmeisesti päässeet vielä kasvatusaltaaseen sisälle koonsa vuoksi, mutta eivät enää ulos. Niitä sitten saa viskoa pöydän alle myllyyn. Samaan, mihin menevät kaikki kuolleet lohet. Niitä on aina sata tai sitä luokkaa päivän aikana.

Ja se dunkku on aivan käsittämätön. Olen elämäni aikana haistanut monia pahoja asioita. Mutta mikään ei ole tähän asti haissut niin pahalle kuin mahdollisesti jo pidempään kuolleena lillunut iso lohi. Niiden havaitseminen linjastolta ei ole vaikeaa. Mutta näköjään siihenkin tottuu. Kaikkeen tottuu, paitsi siihen jääpuikkoon.

Niin. Puski paljon pientä turskaa. Niin pientä, ettei yksittäinen pikkuinen enää painonsa vuoksi läpäise sähkökentän metallilämisköjä, koska metalli painaa enemmän kuin niin pieni kala. Siinä sitten odoteltiin työkaverin kanssa lohia ja vain juteltiin.

Hetken päästä katsoin, kun alkaa sähkökentästä nousta savua. Olin niinku että ei vittu, mutta sitten olinkin, että ei saatana. Siellähän se pikkuinen turska jo kärysi. No, linjalta sähköt pois, että kehtaa kättään sinne pistää. Koska olen nimittäin saaut jo osumaa siitä ja ei tee mieli kokeilla suosiolla. Se käry. Se, mikä lähtee sähkökentässä jo savuaamaan ruvenneesta turskasta lähti oli sanoinkuvaamaton.

Muistelkaa vaikka tätä, kun seuraavan kerran haette sen tarjouslohen sieltä Prisman hyllystä hintaan 7,99 kilo. Se ei suurella todennäköisyydellä ole meikäläisen kautta kulkenut, koska kyseessä on miljardibisnes. Mutta jonkin samanlaisen lafkan kautta kuitenkin.

Onhan se jotenkin sööttiä, kun pakastelohilaatikoiden kyljessä on söötti logo, missä lukee "Norge" ja tekstinä "fresh seafood" tai jotain vastaavaa. En nyt muista tarkkaan. Ja logossa on sellainen parrakas kalastajaukko ja taustalla pari vuorta. Oikeasti. Ehkä tästä nyt on kalastajaromantiikka melko kaukana. Se on toki totta, että tavara on tuoretta. Ei se kauaa ehdi makaamaan kuolemansa jälkeen missään. Ja hyvääkin se on. Tänään otin juuri yhden kolmekiloisen matkaani, jotta voi sunnuntaina tehdä systerille ruokaa.

Olen nähnyt, kun tankista on myöskin eksynyt linjastolle yli 20 kiloinen turska. Sitä en ole nähnyt, mutta kuulin tuossa taannoin, että tankista on kaivettu joskus kokonainen saukkoperhekin, joka oli vähän mennyt pitämään "feastia". No, ruoka niiltä ei ainakaan lopu kesken, jos materiaalin määrä on yli sata tonnia lohta.

Huomenna menen tsekkaamaan itselleni uutta majapaikkaa. Nykyinen asumus lähtee alta tämän kuun lopussa. En ole siitäkään jaksanut aiemmin jauhaa, kun tuli koko homma vähän yllätyksenä.

Ja tämä koko viikko vapun jälkeen töissä on ollut melkoista tykitystä. Mutta kämppäasia selviää jotenkin. Stressiä meinasi jo puskea, koska täällä tuo asuminen ei ole aivan yksinkertaista. Mutta kuten sanoin, se kyllä selviää.

57 tuntia laskin, että tein viiteen päivään töitä tällä viikolla. Ei taida montaa lihasta miehessä olla, mihin tällä hetkellä ei särkisi. Toki se siitä helpottuu, kun tekee muutaman viikon taas. Ja fyysisyys töissä on aina hyvästä. Maksettu hyötyliikunta on aina hyvä asia. Varsinkin kun siitä maksetaan ylitöineen "vähintäänkin kivasti".

Ja kuten tuossa äsken naamakirjaan kirjoitinkin norjaksi päivityksen. Moni on kysynyt, että "viihdytkö sinä täällä Norjassa?"

Pitäisi vastata jatkossa aina, että "Kyllä vain. Kyllä viihdyn. Mutta olen suomalainen. En minä tänne muuttanut viihtymään. Muutin tänne tekemään töitä."

Mitä sit?

Mietin tuossa aiemmin tänään, kun olin katsellut Liigan lätkäfinaalit loppuun, että jos vaikka kampaisin naamani ja lähtisi baariin.

En nyt sitten lopulta jaksanut lähteä minnekään. Miksi? Koska miksi lähtisin?

Tästä tekstistä ei tule järin pitkää, mutta toivottavasti sitäkin kovempi ns. "statement".

Tuossa vuoden vaihteessa totesin, että olisin vuoden tyystin ilman alkoholia. Sen ajatuksen taustalla oli yksinkertaisesti se, että tahtoisin kokeilla omia rajojani. No, lopulta kun kevään turskasesonki oli kovimmillaan ja olin aivan aidosti niin henkisesti kuin fyysisesti hyvin lopussa, totesin yksinkertaisesti itselleni, että taidanpa ottaa pari olutta.

Kestin sitä rallia tovin ilman, mutta aika nopeasti tuli mieleeni se ajatus, että miksi en voisi vähän nollata päätäni. Ja täten nollasinkin.

Olenko heikko? En tiedä. Olen ehkä ihminen.

Mutta kun sesonki loppui ja luppoaikaa löytyi, en oikein tiennyt, mitä tekisin kaikella vapaa-ajallani ja eivät kelitkään paljon suosineet, että olisi ulos lähtenyt mitään tekemään. Likimain joka päivä tuuli yli kymmentä metriä sekunnissa ja jos ei tullut vettä, tuli räntää tai rakeita. Kameran käyttäminen on tuolloin melko lailla turhaa.

No, tässä nyt on tullut kolmisen viikkoa lähinnä pyörittyä kotona ja mietittyä tulevaisuutta. Välillä olen ottanut kameran ja yrittänyt leikkiä sen kanssa jotain, koska se on jotain, mihin en ikinä kyllästy.

Mutta tänään tosiaan mietin, että jos lähtisin ravintolaan katsomaan menoa. Mutta miksi lähtisin? Olen nähnyt sen saman menon ties miten monta kertaa. Ja tuskin se siitä mihinkään muuttuu.

Lupasin itselleni vuoden alussa, että tämän vuoden lopussa olen fyysisesti hyvin eri kunnossa. Ja se lupaukseni pitää edelleen. Kait nyt tuli taas tietty mitta täyteen tässä jahkailussa.

Työt alkavat toukokuun ensimmäisenä maanantaina ja nyt lähinnä mietin, että pitäisi kaiketi säästää rahaa, että voisin ostaa auton. Miksi? En autoa varsinaisesti tarvitsisi, mutta joskus se ärsyttää, kun joutuu joka aamu lähtemään töihin aamuvitoselta, tuli sitten rakeita, räntää tai vettä kaamalla. Polkupyörällä. Kahdeksan kilometriä.

Joten se pointti onkin ainoastaan se, että nyt taas riittää tuo nysvääminen, mitä on tullut tehtyä maaliskuun lopulta.

Torstaina tuli eräs ajanmitta täyteen täällä. Voi veljet. Päätelkää siitä. Mutta ei se oikein riitä. Totuus on se, että Luoman poika on aikalailla täällä paitsiossa ulkomaalaisena ja jotenkin tuntuu siltä, että edes suomalaisuus ei ole plussaa siinä sekametelisopassa.

Ja tästä johtuen on vain keskityttävä tulevaisuuteen. Pistän itseni kondikseen. Lähden todella sinne salille. Ja herään useammin aamuyhdeltä kameran kanssa kuuta ja lintuja bongaamaan.

Koska nuo edellä mainitut seikat antavat moninverroin enemmän kuin istuminen paikallisessa pubissa aina niiden samojen naamojen kanssa, joista ei ole muuta seuraa kuin jauhaa paskaa humalassa.

Jos olisin vaikka aidosti urheilullinen ihminen, voisin vaikkapa joskus netin välityksellä löytää jotain naisia, joiden kanssa käydä aitoa keskustelua. Norjaahan sinänsä osaan kyllä puhua.

Totuus on se, että kun on aikaa ja ei paljon tekemistä, on helppo vain maata himassa, vääntää pizzaa ja välillä vähän ottaa bisseä. Toki työt taas alkavat ja kameran kanssa olen edennyt kohtalaisesti. On jopa hiukan kontakteja sen suhteen, että ehkä joskus laitteiston ollessa kondiksessa, voisi löytyä jotain pientä keikkaakin. Mutta muutoin se saa nyt riittää. Tuo nysvääminen. Minä en tullut tänne Norjaan makaamaan himassa ja degeneroitumaan. Vaikka siinä välissä töitä tekisinkin. En.

Minä tulin tänne menestymään.