Kesä on ohi ja kesäloma myös. Voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta on todettava aivan vilpittömästi, että kyseessä oli paras kesälomani ikinä.
Se voi toki osittain johtua siitä, että kontrasti nykyiseen elämääni on niin huikaisevan suuri.
Mutta se johtui myöskin osittain siitä, että päätin vain mennä ja olla ajattelematta yhtään mitään, mikä liittyisi tulevaisuuteen. Ja myös siitä, että en miettinyt sekuntiakaan, mikä tilini saldo tullee olemaan, kun astun takaisin Norjan kamaralle. Päätin, että nyt minä elän ihan todella.
Kun lensin takaisin Suomeen ja istahdin Vantaan lentoasemalla bussiin, joka oli lopulta niin täynnä, että seuraava kyytiin tuleva matkustaja joutuisi seisomaan edellisen päällä, kelasin vain tovin, että "tällaistako se on".
En ollut istunut bussissa lentokentälle matkustamistani lukuun ottamatta yli puoleen vuoteen. Enkä nähnyt liikennevalojakaan siihen samaan aikajanaan. Olin vain asunut täällä pohjoisessa, missä suurin liikenneruuhka neljän aikaan iltapäivästä voi olla, jos keskustan risteyksessä kaksi autoa seisoo peräkkäin sekunnin, kun jalankulkija ylittää suojatietä
Ja tiedättekö mitä, minä pidin siitä.
Siitä ruuhkasta. Siitä väenpaljoudesta. Siitä, että ihmisiä tulee ja ihmisiä menee.
Minä myöskin pidän elämästäni täällä. Sehän tässä onkin melkoisen ihmeellistä.
Loman ensimmäinen viikonloppu vierähti Helsingissä. Pääsin kuin pääsinkin vihdoin ja viimein taas Lintsille! Oli aivan hulvatonta! Minä kun olen melkoisen epäileväinen kaikkea sellaista kohtaan, jossa on edes teoreettinen mahdollisuus kuolla. Joten niihin kaikkiin vimpaimiin meneminen, jotka vispaavat ja veivaavat ja kieputtavat pää ylösalaisin. Se oli ihan vapauttava kokemus!
Samaisena viikonloppuna näin paljon vanhoja tuttuja. Oli aivan järjettömän hienoa nähdä ihmisiä, joita en ollut nähnyt useita jokuseen vuoteen. Ja useita samalla kertaa!
Hienoa oli hengailla Helsingin baareissa. Baareissa, joissa kuulee koko ajan omaa äidinkieltään. Baareissa, joissa on rento tunnelma. Ja ehkä hienointa oli se, että ehdin jopa tutustua useampaankin uuteen ihmiseen niinä parina päivänä.
Ja mainittakoon nyt vielä se, että sinä päivänä kun astuin Suomen kamaralle, olivat helteet alkaneet päivää aiemmin. Ja arvatkaapa milloinka ne kelit loppuivat. Paluulentoani edeltävänä päivänä! Ei kai ihminen enempää voi toivoa?
Sitten pääasiallisen lomani toki vietin Lappeenrannassa. Onhan se kotikaupunkini ja siellä on julmetusti ihmisiä, joita on nähtävä. Vanhoja ja rakkaita ystäviä. Ja useita onneksi ehdin näkemään. Ja kuten vähän toivoinkin, ehdin myöskin leikkimään kamerallani tovin. Annille olin luvannut profiilikuvan päivittää ja olin iloinen, että se saatiin tehtyä.
Oli niin baarireissuja, kuin mökkireissuja. Oli sitä ja tätä. Alkoholia meni yhden loman tarpeiksi! Mutta kesä ja kesäloma on vain kerran vuodessa. Edelleenkään en jaksanut miettiä tai suunnitella mitään. Vartiaisen Jennin keikka jäi ehkä päällimmäisenä mieleeni. Siis toki sen jälkeen, että useat ihmiset viettivät kanssani aikaa sen vähän, mitä siellä olin. Kiitos heille kaikille siitä. Useiden kanssa olisi pitänyt enemmänkin aikaa viettää. Eikä joitain ehtinyt näkemään. Mutta se on elämää.
Mitä tuo kesälomani minulle kenties opetti? Pitääkö sen opettaa mitään?
No se opetti kuitenkin jotain. Se kertoi minulle sen tosiseikan, että minä en tule asumaan täällä, missä nyt asun, ainakaan lopun ikääni. Tuskin edes järjettömän pitkään.
Katsokaas kun siihen olemassa tasan yksi syy. Ja se syy on ihmisen tarve pariutua. Ja täällä se ei onnistu. Täällä minä voin löytää baarista jonkin itseäni viisi - kymmenen vuotta vanhemman parin teinilapsen yksinhuoltajan. Mutta kun se nyt ei rehellisesti ole se, mitä minä elämältä haen.
En minä tiedä, mitä minä oikeasti haen, mutta se ei kuitenkaan ole sitä.
Minä tapasin lomareissullani yhden ihmisen, joka oli erittäin mielenkiintoinen. No, siitä nyt ei tullut mitään ja ehkä parempi niinkin. Koska ei kai kukaan järjellään ajatteleva ryhdy kaukosuhteisiin, joissa ihmiset asuvat eri maissa.
Mutta ajattelemisen aihetta se silti loi. Enkä varsinaisesti voi sanoa, ettenkö miettisi mennyttä vieläkin.
Kuitenkin se oleellisin seikka tässä on se, että minä muutan täältä. En tiedä, millä aikataululla. Enkä tiedä edes minne. Mutta kun kaverini ja entinen työkaverini tuossa kesän lopulla lähti opiskelemaan Trondheimiin, loman loputtua päätin, että se näyttää nyt hyvin todennäköiseltä, että haen töitä sieltä.
Trondheim on tuossa Norjan keskivaiheilla, noin ehkä Vaasan korkeudella oleva maan kolmanneksi suurin - Turun kokoluokkaa oleva - kaupunki. Ja minulla on Norjan viranomaisten luvat kaikkiin trukkeihin ja muihin laitteisiin aina kymmeneen tonniin asti. Kapeakäytävätrukkeihin myös. Ja siinä kaupungissa on paljon työmahdollisuuksia, jos vain luvat ovat kunnossa ja puhuu norjaa. Onhan niillä jopa Ikeakin siellä.
Juuri nyt olen henkisesti melko sekavassa tilassa. Se toki osittain johtuu siitä, että rankan loman päätteeksi töiden aloitus oli aika musertavaa. Mutta se johtuu siis myös noista edellä mainituista seikoista. Kohdatuista ihmisistä. Menetetyistä mahdollisuuksista. Koetuista tilanteista. Ja siitä, että tulevaisuus on niin auki. Ja siitä tosiseikasta myös, että en vieläkään tiedä, mitä tahtoisin aivan todella tehdä isona. Tai tiedän. Mutta se nyt ei ole niin yksinkertaista.
Minä olen 35-vuotias. Olen koko elämäni pohtinut, mitä tahdon tehdä isona. Se on sitten eri asia, toteutuvatko haaveeni, mutta ainakin tietoisesti etenen niitä kohden koko ajan. Ja sitten siinä sivussa teen erästä projektia, jonka loppuun saattamisesta ei taatusti ikinä ole takuita. Sen näkee aikanaan.
Mutta jottei kellekään jäisi epäselväksi, minä vähiten kadun sitä, että aikanaan lähdin Norjaan töihin. Se on ollut monesti hankalaa aikaa. Ja nyt vihdoin ja viimein kaikki on jollain tapaa asettunut paikalleen. Ja kun näin käy, minä sitten jo tahdonkin jatkaa matkaa?
Mutta kuten totesin, elämän realiteetit vain vievät. Ei niille mitään voi. Meitä ei ole rakennettu elämään yksin.
Ja nyt sitten tulevaisuusprojekti saa uusia aspekteja. Koska huomenna on firman syksyn grillikekkerit ja kosteatahan se taas tullee olemaan. Mutta sen jälkeen alkaa uusi elämä. Minä vihaan sitä, miten olen saattanut itseni tähän kuntoon, missä nyt olen. Alkaa niin järjetön talven kuntokuuri. Onneksi pohjat ovat vielä tallella.
Nyt siihen henkisesti jo pystyn, kun muu käytännön elämä on jo sen verran balanssissa. Täällä Norjassa kun tuo eläminen viimeiset 1,5 vuotta on ollut koko ajan käytännön elämän järjestelyä. Nyt vihdoin ehdin keskittymään vaikkapa hyvin itsekeskeisesti omaan kroppaani. Rauta alkaa kohta nousta!
Olen ollut täällä hetkittäin niin masentunut siitä, miten en pysty treenaamaan. Tekosyitä kaikki toki, mutta nyt nekin on käytetty.
Mutta koska tietyt asiat menivät kuten menivät, olen nyt päättänyt, että ainakin tähtään tällä hetkellä siihen, että löytäisin itseni suuresta norjalaisesta kaupungista operoimassa jotain isompaa konetta. Saa nähdä.
Sen näkee sitten, mihin se johtaa. Tai pääsenkö edes sinne asti. Sen kuitenkin päätin loistavan kesälomani päätteeksi, että minä en enää ikinä jää laakereilleni makaamaan!
Minulla on tavoite elämässäni. Se on hyvin yksinkertainen. Tahdon kaiken sen ajan, mitä minulla täällä on jäljellä, elää niin täysillä kuin vain voin.
Jos se tuo muassaan jotain sivutuotteita, kuten parisuhteita, lapsia, mitä ikinä, ne sitten ovat vain bonusta.
