Suomalainen Suomessa

Ajattelin, että tulen Lappeenrantaan aurinkolomalle kaamoksesta.

Tulin viikko sitten ja aurinkoa ei ole paljon tarvinnut katsella. Tuossa yhtenä päivänä auringon olisi ehkä voinut nähdä, mutta nukuin niin pitkään, että meni sekin huvi sitten ohi.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta jostain syystä unirytmi koko ajan tuntuu pysyvän kivan aamu-unipainotteisena. Ehkä se rytmi tuolta pohjoisesta lähtien ei vain meinaa tasoittua. No, ei ole niin vakavaa. Jotain kaamosväsymystä kyllä silti on selkeästi havaittavissa.

Muuten sitten tämä kulunut viikko on ollut ihan mielenkiintoinen. On nähty kavereita, käyty lätkämatseissa ja leffassakin kävin katselemassa Hobitin CGI-mättöä 3d-lasit päässä. Varsin mukavaa.

Kun ihan ensiaskeleita vajaan vuoden jälkeen astelin kotikaupunkini kamaralla, oli vähän kumma fiilis. Omalla äidinkielellä voi asioida missä vaan. Tosiaan jo Torniossa ensifiilikset olivat melko hämmästyttävät saman asian tiimoilta.

Entäs nuo ruokakaupat? Ne ovat jättimäisiä marketteja ja hyllymetreittäin on einestä ja grillimakkaraa ja vaikka mitä tavaraa, prosessoitua ja prosessoimatonta.

Maitoja on maitotuotehyllyssä vaikka minkälaisia. Rahkoja ja jugurtteja hirmuinen setti. Oluita, limonadeja ja tuoremehuja hurjat määrät. Muroja ja myslejä sataa eri vaihtoehtoa. Puuroa löytyy ties millä eri sekoituksella ja on sillä ja tällä marjalla ja pussilla tai ilman. Juustoja on niin paljon, että miettii vain tovin, että mitä ihmettä ihmiset noilla kaikilla tekevät.

Meetvurstia, leikkelettä ja ties mitä kalkkunaa on niin julmettu valikoima erilaista pakettia ja ties missä koossa, että ei hetkeen meinaa ymmärtää, että mitä tuosta nyt poimisi.

Suomessa on kaupoissa aivan käsittämätön määrä valikoimaa päivittäistavarakaupassa verrattuna Norjaan. En toki tiedä tarkalleen miksi, mutta on kuitenkin. Uskoisin ainakin yhden syyn olevan Norjan tullipolitiikassa. EU:ssa tavara liikahtaa. Kyllä se vertaus, että Prisman kissanruokahylly on norjalaisen peruskaupan kokoinen, on vähän liioiteltu. Mutta ei se nyt kovin kauas jää.

Ja kyllä tietyt tuotteet ovat selvästi halvempia. Jotkut sitten ovat varmaankin melko samoissa lukemissa. Vertailua taas nyt vähän haittaa tuo kruunun kurssin sukellus. Eivät toki mihinkään Venäjän menoon joudu, mutta en itse muista, milloin Norjan kruunu olisi ollut niin alhaalla kuin nyt. Vaihtokurssi on tippunut noin 1,5 vuodessa seitsemästä ja puolesta yli yhdeksään kruunuun eurolla.

No sitten se toinen puoli suomalaisesta päivittäistavarakaupasta. Myönnän, vertailu ei ole tyystin kelpoinen, koska paikka jossa punkkaan, on Sammonlahti. Mutta nyt kun viikon olen pyörinyt täällä ja keskustassa sekä sitten bussilla näiden kahden pisteen väliä, on yleinen ilme kadulla aika erilainen.

Tietysti myös sekin vaikuttaa, että nykyinen asuinpaikkani on pieni kylä pohjoisessa ja tämän hetkinen vertailukohta monikymmenkertaisesti suuremman kaupungin kaupunginosa, jossa asuu suuri osa alimmasta yhteiskuntaluokasta.

Mutta ihmisten yleinen pukeutuminen, kaduilla ja kaupan kulmalla ja kassajonossa avoimesti humalaisten ihmisten näkeminen toi jotenkin kyllä selvästi kotoisen fiiliksen. Ei aivan heti tulisi mieleeni, että Norjassa joku paikallinen natiivi ja vielä eläkeläisnainen kantaisi täyttä lavaa halvinta kaljaa kassissa kaupasta kotiin sunnuntaina keskipäivällä. Ja jos ei varsinkaan kantaisi sen myötä mitään muuta sieltä kaupasta.

Mutta pitää nyt toki puolustukseksi sanoa se, että jos suomalaisessa katukuvassa näkyy alkoholi, ei se tietysti tarkoita sitä, etteikö Norjassa juoppoja olisi. Kyllä niitä on. Ne eivät vain näy.

Varmasti kokonaiskulutuksessa eroa Suomen "voitoksi" on, kuten tilastotkin jo kertovat. Mutta ei totuus siis ole niin mustavalkoinen. Enkä itse asiassa kirjoitakaan siitä, että jotenkin kokisin Suomen huonommaksi paikaksi. Tai että suomalaiset olisivat jotenkin huonompia ihmisiä. Kirjoitin vain siitä, mitä ihminen näkee ja piste. Kyllä minulle tuo vajaa vuosi jo opetti, että norjalaiset voivat olla aivan helvetinmoisia juntteja. Ja juoppojakin.

Mutta silti se nyt on pistänyt silmään. Toinen asia, mikä sitten on pistänyt silmään on Lappeenrannan yleinen taloudellinen ilmapiiri. Keskustassa liikkeitä pistää lappuja luukulle ja siellä sun täällä kaupoilla on loppuunmyyntejä. Uutta rakennetaan, mutta ilmeisesti jo jotkut paikat jäävät valmistuessaan mahdollisesti tyhjilleen tai ainakin niiden tiloihin joudutaan aivan julmetunlaisella työllä ja tuskalla etsimään uutta vuokralaista, kun alkuperäinen tulija onkin jo perunut.

SaiPan pelissä sen näki. Porukkaa ei käy kuten vuosi sitten, vaikka pelitkin ovat sujuneet varsin hyvin. Vuosi sitten jos meni hallin oluttiskille, sai olla kuin sillit suolassa. Nyt katsoin, että voisi vaikka heitellä kärrynpyöriä siinä keskellä baarin lattiaa.

Vuodessa ehti tapahtua Suomessa paljon. Tämä nyt on ihan puhtaasti vain yhden mistään mitään tietämättömän fiilispohjaista löpinää. Mutta jokin tuossa yleisessä ilmapiirissä on muuttunut. Ja tänäänkin taas kuulin erään tuttavan lomautuksesta. Ja kuitenkin olen ymmärtänyt, että tämä ei ole kyseisen henkilön työhistoriassa ihan juokavuotista kauraa, jos on ollut ikinä. Ja olen jo ehtinyt viikon aikana pariltakin ihmiseltä kuulla irtisanomisista sekä siitä, miten suurella todennäköisyydellä kohta tulee jengille kenkää. Ei mitään lomautuksia, vaan fudua takapuoleen vaan.

Voi olla, että minulla ei ole varsinaisesti kiirettä muuttaa takaisin.

No, mutta ei ollut tarkoitus olla mikään negatiivisuuden ruumiillistuma ja pirujen seinille maalailija. Totesin taas tässäkin vain sen, mitä olen nähnyt. Mutta kyllä selvästi huomasin heti, miten erilaiset yleiset ilmapiirit ovat näiden kahden maan välillä juuri nyt. Eihän Norjakaan mikään onnela ole. Kyllä sielläkin työmaailma on ihan kovaa ja kilpailtua ja mitään ei saa tarjottimella. Mutta jotenkin juuri nyt vain on jäänyt maku visiitiltä, että jos Norjassa ei ole tarjoitinta, niin ei täällä ole edes varausnumeroita, mistä tapella. Hitto, että olenkin taas positiivinen!

No, uskon suomalaisiin ja suomalaiseen luonteeseen ja tiedän, että kun selkä menee tarpeeksi tiiviisti seinää vasten, alkaa tapahtua.

Joulu tulee ja niin edelleen. Ollaan positiivisia. Täällä kuitenkin hyllyt pursuavat vadelmaista sokerikuorrutusmuroa ja mustikkapussipuuroa sekä kolmeatoista erilaista Atrian grillimakkaraa. Ja niitä sitten säestävät ne kuusi muuta eri valmistajaa omilla tuotteillaan. Eihän se huonosti ole sekään. Kun menen takaisin Norjaan, voin miettiä, otanko hyllystä ison vai pienen grillpølsen. Ne molemmat maistuvat samalta kuorettomalta nakilta.

Joululomia

Ulkona tuulee niin, että tukka lähtisi päästä, jos sellaista olisi. Huoneen ikkuna ei ole mitään uusinta uutta. On näin talvella melkoisen työn ja tuskan takana, jos tahtoo saada salvan suljettua. Sain kuitenkin jo aikanaan yläpartsin oven kahvan murrettua poikki, kun väänsin sitä kiinni. Tämä tapahtui joskus keväällä. Kämppiksen kanssa sitten ruuvattiin koko salpasysteemi ympäri ja nyt ulkopuolella ei ole kahvaa partsilla ollenkaan. Joko kädestä löytyy jerkkua tai sitten norjalainen teräs ei vaan kestä. Veikkaan jälkimmäistä.

Niin se ikkuna pitäisi saada toki vielä salvattua ihan kunnolla, koska tosiaan maanantaiaamuna lähdetään ajelemaan kohti Suomea. Ja ulkona tuulee. Säätiedote kertoo jostain kuudentoista metrin sekuntilukemista, mutta puuskissa kyllä taas koko talo tärisee. Ei hirmuisesti innosta ajatus, että ikkuna levähtää selälleen joskus ensi viikolla ja lopulta löytyy tuolta takapihalta, kun puuska repii sen saranoiltaan. Ja olen sillä välin Suomessa.

Ja senhän se taatusti jossain vaiheessa tekisi. Muistan kun keväällä lähti lautasantenni kolmen metrin naulatun paneelin kanssa seinästä yöllä. Ikkunasta kun näkee tuohon sataman poukamaan, aiemmin näin, kun tuuli jo pyyhki vettä ilmaan pinnasta. Nythän tuolla ei toki taas näe enää mitään. Katuvaloja lähinnä. Tänään näin ensimmäiset salamat koko sinä aikana, kun olen ollut täällä.

No, ikkunat kyllä suljetaan ja sitä ennen vielä siivotaan ja pestään pyykit ja lattiat. Joulusiivous. Onhan se kiva sentään tulla kotiin, kun on puhdasta. Kotiin. Missä sitten ikinä onkaan koti. Viime viikonloppuna tuli kymmenen kuukautta siitä, kun muutin tänne. En tällä hetkellä oikein koe mitään paikkaa tavallaan kodiksi.

Ja taaskaan ei pidä ymmärtää väärin. Koen kyllä sinänsä nykyisen asuinsijani kodiksi. Kotihan on siellä, missä elää. Eihän se sen kummempaa ole. Eikä tarvitse kaivaa mitään piilomerkityksiä. Viihtyvyydessä ei ole moitittavaa.

Enemmänkin tässä on kyse siitä, että on tässä ollut koko vuosi aikaa pohdiskella tulevaisuutta. Ja suunnitelmiahan on ja itse asiassa tiettyjä asioita olen toki jo jollain alustavalla tasolla toteuttanutkin. Kärsimättömänä ihmisenä en vain koskaan jaksaisi odottaa yhtään mitään.

No, mutta tosiaan kohta näen useita kavereita, äidin ja muita tärkeitä ihmisiä. Pääsen saunaan!! Istumaan lauteilla ja puhumaan suun puhtaaksi. Pitää todeta, että tulee ihan tarpeeseen. Voi olla, että jos vain kelit sallivat, käyn heittämässä parina päivänä ihan puhdasta kävelyreissua kameran kanssa ympäri Lappeenrantaa. Ajatus jo siitä, että näkee vanhoja kavereita, on kyllä aika kovaa tavaraa. Tapahtui mitä tahansa, se on hyvästä.

Koska se tuo vähän perspektiiviä elämään. Se toi todellakin paljon perspektiiviä, kun tänne muutin. Mutta nyt kyllä taasen uskon, että kun käyn tovin siellä, mistä tänne tulin, ajatukset vähän aukenevat. Ja itse asiassa matkustaminenhan se avartaa eniten. Enkä nyt tarkoita aivan sitä, mitä ehkä yleisesti sillä tarkoitetaan. Vaan sitä, että jostain tuntemattomasta syystä saan aina parhaat ja merkittävimmät ajatukseni, kun matkaan. Junalla, bussilla, millä hyvänsä. Niitä odotellessa.

Saa sitten nähdä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Kuten totesin, suunnitelmia on ja pitää vain yrittää toteuttaa niitä. Myöskin työasioiden suhteen pitää varmasti pyrkiä eteenpäin. Kuitenkin olen päättänyt, että jos vain suinkin voin, en täältä aio palata pysyvästi Suomeen aivan heti. Mutta se on vain suunnitelma. Ikinä ei voi sanoa mitään varmaa mistään asiasta. Sen verran on jo koettu.

Uusi kamera ja pari linssiä pitää saada. Ja jalusta ja ja ja... no, nää nyt on näitä. Mutta kyllä niiden hankkimisella on nyt aivan tarkoin harkittu lähtökohta. Sen näkee sitten, mitä tapahtuu. Pitää vain koettaa pyrkiä eteenpäin.

Ja jokin norjan kielen kirjakin pitää hankkia. Sanakirjan kanssa olen tässä tämän ajan sompaillut. Ei muuten, mutta tietyt monimutkaisemmat kieliopilliset asiat ovat vähän välillä hakusessa. Olen ollut laiska, myönnän. Koska perus jutustelu on onnistunut nykyiselläänkin ja sanasto nyt kertyy sitten, jos on kertyäkseen. Mutta kun kuitenkin tietty pohja on olemassa, pitäisi kyllä ihan tosissaan ottaa se askel, että hoitaisi tuon kielellisen hallinnan tyystin kuntoon. Mutta edelleen olen melkoisen tyytyväinen siihenkin, mitä olen tähän asti sillä rintamalla saavuttanut.

Mutta pakko on myöntää, että kun seison suomalaisen kaupan kassalla ja vastaan myyjälle äidinkielelläni ensi viikolla, on se aika mannaa. Kun sehän siinä on, että sitä on ehkä tottunut jo jotenkin siihen ajatukseen, että on käytännössä koko ajan hiukan varuillaan ja aivot raksuttavat. Siis jos vaikkapa päätät ryhtyä keskustelemaan jonkin paikallisen kanssa. Se ero jo englantiin on niin huomattava. Ei englanniksi tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi sanoo.

No ei nykyään norjaksikaan mitään perusasioita, mutta jos vähänkään mennään monimutkaisemmalle puolelle, stressitaso taatusti nousee. On ollut melko avartavaa, kun joskus töissä olet itseksesi pohdiskellut asioita suomeksi, pienen hetken kuluttua joutunut yht'äkkiä sumplimaan kalalaatikkojen järjestelyä norjaksi ja siinä oikealla sivusilmällä norjaa osaamaton duunari kyselee taukojärjestelyistä englanniksi ja yrität siinä hallita ajatuksiasi yhtäaikaa ja vastata kaikille järkevästi.

Kerran pistin merkille, että puhuin töissä ensin norjaa ja sitten suomea. Jonka jälkeen puhuin englantia ja sen perään uudestaan norjaa. Ja tämä prosessi tapahtui minuutin aikana. Varmasti lingvisteille ei ole mikään ongelma, mutta pitäähän Panulla olla hei omat sankarimomenttinsa, joita muistella ja joista saada voimia tulevaa varten. Nerot erikseen.

Mutta enemmän se silti on vieläkin kuullun ymmärtäminen kuin itsensä ilmaisu, mikä on oikeasti vaikeaa. Toisaalta sehän on vain hyvästä. Koulu antoi kieliopilliset perusteet, joita ilman ei voisi selvitä. Se on vähän kuin annettaisiin sokkeli, jonka päälle sitten rakennetaan koko talo. Tässä tapauksessa se vain on jotakuinkin niin, että jos englanniksi voi tyystin ajattelematta vääntää linnan tai vaikka koko pentagonin, niin norjan puolelta voi miettiä sitä punaista tupaa, jos vain stressitaso kestää. Ja sehän kestää!

Pitää nimittäin antaa arvo niille ihmisille, joiden kanssa puhun. Koska ainakaan kukaan ei päin naamaa naura, vaikka jotain kämmäisinkin. Koska jos puhuu Suomeksi paljon ja nopeasti, ei luonto anna periksi, vaikka väännettäisiin siansaksaa. Taipuu se kieli tai ei taivu. Ja jokainenhan tietää, mitä tapahtuu asioille, mitkä eivät taivu.

Ikkunnoissa vinkuu ja ulkona on tänään tullut rakeita tuon tuosta. Itsenäisyyspäivä on lauantaina ja sitäkin pitäisi juhlistaa jollain tapaa. Ja sitten jo lähdetäänkin pikkuhiljaa kohti Lappeenrantaa, eteläistä Suomea, joulukuussa.

Aurinkolomalle.

Ihan vaan avautumista, huvin vuoksi. Ja informaation... tai no, jotain löpinää kuitenkin.

Päätin tänään, että vietänkin joulun Suomessa.

Ei. Kyse ei ollut siitä, ettenkö viihtyisi siskoni seurassa talven pimeimmällä hetkellä. Kaamoshan se täällä sitten on. Mikä muuten alkaakin tuossa jo ihan lähiaikoina. Pari kuukauttako se miltei on, kun aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

En minä sitä pelkää. Niin moni on joskus todennut, että miten voi asua jossain paikassa, jossa on pimeää päivästä toiseen. No, ensinnäkään kaamoshan ei ole sama asia kuin pimeää. Ja olen minä tämän kokenut ennenkin. Mutta toki ei sitä pidä kieltämään, etteikö se olisi vähän rankanpuoleista.

Mutta siis miten se nyt eroaa elämästä eteläisessä Suomessa? Normaalisti ihminen menee töihin joskus aikavälillä aamukuudesta aamuyhdeksään ja lähtee töistä kahden ja viiden välimaastossa. Onko Lappeenrannassa pimeää, kun menee töihin? Onko pimeää, kun palaa töistä? Toiset ehkä työskentelevät ulkona aurinkoisen parin tunnin ajan, mutta moni ei. No se siitä. En minä kaamoksesta tullut puhumaan. Kesällä kaikki otetaan takaisin.

Eurostatsin mukaan Norjan työttömyysprosentti oli elokuussa 2014 jotain vähän alle neljän. Se kait ei käytännössä voi koskaan edes painua alle kahden?

Syy, miksi päätin viettää joulun Suomessa, oli yksinkertaisesti ja lyhykäisesti se, että löivät minulle lomautuslapun töistä kouraan vuoden loppuun saakka. Närästi, mutta "sånn er fiskeindustri". Pitää elää sen mukaan.

Kevään sesonkihommista pitäisi nyt ihan lähipäivinä sopia lopullisesti. Koska niistä tienaa. Ylitöitä pukkaa ja niin, että en tainnut edes Suomessa aikanaan koskaan tehdä ihan samankaltaisia tuntimääriä. Mutta se on hyvä. Koska varsinkin kalateollisuudessa työmäärien vaihtelu on kohtalaista. Silloin tehdään, kun on tehtävää. Joskus ei ole.

En tiedä, miten Eurostats laskee tilastonsa, mutta omien empiiristen kokemusteni mukaan Norjassa on yllättävänkin paljon pätkätyötä sekä ainakin käytännössä osa-aikaista työtä. Tietysti kun palkkataso on, mikä se on, ei monella ole peruselämässään huolen häivää, vaikka työtä ei niin tasaisesti olisikaan. Itsekin pärjään. En valita. Tärkeämpää on se, että on työtä. Vaikkei se olisikaan irtisanomisturvattua kiintiövätystelyä. En nyt viittaa mihinkään kuntaliitoksiin. En en.

Joskin byrokratiasta nämä voisivat vähän hellittää. Paperinpyörittelyyn ja pinkkojen pläräämiseen näillä palaa rahaa ja paljon. Minä kun joskus tosiaan kuvittelin, että KELA:ssa asioiminen on vaivalloista. Mutta tässä ehkä vähän heijastuu se fakta - ja faktahan se on - että julkisella sektorilla on millä mällätä.

Jos joudun lomautetuksi tai työttömäksi, saan siis ansiosidonnaista työttömyysturvaa täällä Norjassa. Se ei ole suuresti, mutta se mahdollistaa sen, että jos töitä ei juuri ole, pystyn kituuttamaan siihen asti, että taas on töitä. Itse asiassa sain Suomessa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta enemmän kuin täällä, aivan reaalisesti. Mutta täällä on vain se ero, että jos palkkahistoria on kova, se sitten myöskin nousee selkeästi yli sen, mitä Suomessa mennään lähellä singulariteettia. Ja peruspalkkahan on kova. Mitä sitä kieltämään. Ja minä kuitenkin olen sieltä aivan alakastista.

Se kuitenkin on taatusti omiaan vaikuttamaan siihen palkkauspolitiikkaan. Tällä kylällä, jossa asun, on ihan yleisesti tiedossa esim. se, että kevättalven turskasesongin duunariarmeijat tulevat tätä nykyä melko pitkälti Romaniasta.

Vielä ei niin hirmu kauan sitten miltei kaikki duunarit tulivat maista kuten Suomi, Ruotsi ja Tanska. Nyt pestejä hoitavat ihmiset Latviasta, Liettuasta ja ehdottomana enemmistönä Romaniasta. Romania on EU-maa ja EU:n jäsenvaltion kansalaisena on melko helppo tulla tänne töihin.

Mutta romanialaisille duunareille ei makseta sitä, mitä niille pitäisi maksaa. Ei edes sitä peruspalkkaa. Se ehkä vielä menisi, mutta kun ei niille makseta edes ylityökorvauksia. Ei sunnuntailisiä. Palkka on sama, teit maanantaiaamuna töitä tai sunnuntai-iltana.

Tiedän, että tätäkin tekstiä todennäköisesti lukee jokunen ihminen, joka vain nyökyttelee ja on sitä mieltä, että sehän on vain oikein. Miksi maksella lisiä, joiden perusta ei ole millään tapaa reaalinen. Siitä sunnuntailisästä voisin ehkä olla samaa mieltä, mutta ylityökorvauksista en. Työn rasittavuus nousee melko huimasti jokaiselta tunnilta, mikä kulkee kahdeksan tunnin päältä ja ylöspäin. No, tietysti aina erilaiset työn hinnoittelut ovat niin monimutkainen prosessi. Ja työntekijällä on oma näkemyksensä. Työnantajalla omansa. Ja se totuus löytyy jostain sieltä välimaastosta.

Mutta romanialainen kaladuunari siis tienaa, jos lasketaan ylityökorvausten ja muiden lisien puute, alle puolet siitä, mitä norjalainen duunari samassa firmassa. Ja vielä jokin välittäjä nappaa jokin prosentin tuloista, jotta duunari ylipäänsä on päässyt duunaamaan.

No mutta hei, sehän on kapitalismia. Ja romanialainen duunari on päällisin puolin tyytyväinen, kun tienaa kolmessa kuukaudessa silti sen, mitä kotimaassaan tienaisi kahdessa ja puolessa vuodessa. Jos ylipäänsä on työtä, mitä tehdä. Ja tämän vuoksi ei moniinkaan kalahommiin enää löydy työntekijöitä aiemmin mainitsemistani maista. Ei kukaan suomalainen ryhdy tekemään kahtasataakuuttakymmentä tuntia kuukaudessa, jos se yksi tunti on yksi tunti. Ja palkka vielä selkeästi pienempi kuin vieressä työskentelevällä norjalaisella. En minäkään.

Myöskin olen kokenut sen, miten aboriginaali menee edelle. Kyllä se menee. Ottamatta nyt tarkemmin kantaa yksityiskohtiin. Siinä on kyllä selkeä ero Suomen ja Norjan välillä. Siis Suomen eduksi. Ja varsinkin jos vielä mietitään kielitaitoa tai sen puutetta. Suomi saa olla ylpeä siitä, miten lopulta työntekijän kansalaisuudella ei ole merkitystä, kun tehdään työllistymisvalintoja. Täällä sillä on merkitystä. Ja olen ajan saatossa nähnyt monen monta kertaa sen, miten saan helpommin hyväksyntää sillä, kun puhun ihmisten kanssa norjaa, enkä esimerkiksi englantia.

Tiedättekö. No tiedättehän te. Mikä on absurdia? Absurdista tulee ehkä ensimmäisenä mieleen jokin espanjalaisen surrealistin valuva kello. Juu. Myöskin Breivikin hirmutyö on absurdi asia. Se on sitä todella. Ja se myöskin näkyy täällä.

Norjassa tehdään tilastollisesti henkirikoksia selvästi vähemmän kuin Suomessa. Toki Suomessakin henkirikoksista suuri osa on humalaisen tappamia toisia humalaisia. Ja kukaan ei muista aamulla mitään. Mutta kun tuossa joku aika takaperin kävin visiitillä isolla kylällä - jossa oli jopa aidot liikennevalot - näin ihan aidon spurgun. Oikeasti. Spurgun! Norjassa!

No okei, se on toki vähän suhteellista, mikä on spurgu. Mutta kaverilla oli aika kauhtuneet vaatteet ja mies ihan avoimesti keräsi pulloja satamassa. Se onkin sitten ensimmäinen laatuaan, mitä olen nähnyt.

En ole vielä kertaakaan miettinyt täällä asuessani, että oloni olisi turvaton. Kerran ravintolaelämässä eräs virolainen mies poistettiin. Tai pikemminkin mies poistui itse, kun häntä pyydettiin poistumaan. Ja tässäkin tapauksessa kaverilla vähän keitti yli ihan omat harhakuvitelmansa. Taas tarkemmin asiaan perehtymättä. Mutta en ole nähnyt, että joku olisi joutunut lähtemään mistään väkivalloin. Lappeenrannassa asuessani oli aika normaalia, että viikonlopun ravintolahumussa miltei ravintolassa kuin ravintolassa joku aiheuttaa hässäkkää.

Tätähän on toki myös perusteltu geeniseikoilla. Siitä, miten varsinkin itä- ja pohjoissuomalaisilla ihmisillä on se kuuluisa "viinageeni". No, varmasti näin on. Mutta kyllä silti nyt asioita täällä katseltuani, tulen siihen johtopäätökseen, että aivan puhtaasti yleisellä ilmapiirillä ja hyvinvoinnilla on omat vaikuttimensa. On todennäköisempää, että ryhtyy rettelöimään, jos himassa on paskaista ja rahat ei riitä vuokraan, kuin että jos kyse on lähinnä siitä, että onko tukka hyvin vai ei. Ja tukkahan norjalaisilla on hyvin. Paremmin kuin suomalaisilla.

Jos suomalaiselle miehelle on absurdi tilanne se, että paikalliseen ravintolaan perjantai-iltana saapuu maksimissaan kaksikymmenvuotias norjalainen nuori mies pienessä sievässä, ja lyö tiskiin kasan luottokortteja ja vahvistaakseen tunnelmaa, paksun tukun viidensadan kruunun seteleitä, koska on juuri tullut viiden viikon kalastuskomennukselta ja tilille ropsahti taas se seitsemän tuhatta euroa kouraan. Ja aikaa tuhlata on se viisi viikkoa, kunnes taas mennään.

Jos se on suomalaiselle absurdia, niin miten absurdia se on liettualaiselle nelikymppiselle, joka eli vielä teinivuotensa kommunismin ikeessä ja on miltei koko ikänsä nähnyt elämää, jossa elintaso on keskimäärin kymmenesosan reaalisesti siitä, mitä sen parikymppisen pojanklopin elämä on nyt?

Eivät toki kaikki norjalaiset nuoret elä niin ja tienaa samoin. Eikä monikaan norjalainen ole öljynporauslautalla töissä, joissa väittämän mukaan kukaan ei tienaa alle 1,2 miljoonaa kruunua vuodessa. Kai siellä on siivoajiakin? Oikeasti hei nyt.

Minen muuttanut Norjaan siksi, että voisin haukkua ketään. Enkä muuttanut tänne siksi, että oppisin jotain itsestäni. Tai elämästä ylipäänsä. Muutin tänne, koska piti tehdä jotain muuta.

Mutta olen jo nyt oppinut itsestäni jotain. Sekä jotain elämästä. Ja löytänyt perspektiiviä. Ihan puhtaasti jo siitä syystä, että täällä jos missä sen perspektiivin löytää. Norja on hieno maa ja ihmiset keskimäärin ystävällisiä. Tykkään olla täällä. Mutta silti väitän, että perusnorjalainen ei oikeasti edes käsitä, missä hän asuu.

Mutta sehän on tyystin inhimillistä? Ihminenhän tottuu miltei mihin tahansa? Jos ihminen kestää vuosien kidutuskammioitakin, koska tavallaan tottuu siihen. Niin miksei ihminen tottuisi myöskin siihen toiseen ääripäähän? Minä en näistä asioista mainitse ihmisille täällä, koska se ei ole kohteliasta. Voihan olla, että ihminen loukkaantuu syvästi, koska kuitenkin lopulta tietää, missä hän itse menee globaalissa maailmassa. Minä vain kuvittelen. Mutta silti välillä vähän epäilen, että niin on.

Jatkan täällä elelyäni ja teen töitä sen mitä on. Jos ahdistaisi, tulisin pois. Mutta kun ei ahdista, en tule. Joskus varmasti tulen, koska olenhan suomalainen. Ja muuksi en muutu. Mutta edelleen tämä ns. epämukavuusalue on ihan jees. Vieläkin menee välillä noiden mongerrukset hetkellisesti ihan ohi.

Täältä tähän.

Kokkikolmosen Kokeellinen Keittiö: Lakupossu

Meikäläiseltä tuossa kyseltiin, että mitä sitä miehen(tahi naisen) pitäisi tehdä, jotta saisi makoisaa lakritsipossua.

Pitänee tähän nyt kirjoittaa hiukan aiemmasta modifioitu makutestattu ohje ja se kulkee näin:

Ainehiksi mies(tahi nainen) tarvitsee pullollisen(tahi näin nykyaikana tölkillisen) olutta. Itse käytin aivan tavan lageria, mutta jotain tummempaakin voisi ohjeeseen soveltaa. Tuskin kuitenkaan portteria. Virtuaaliset makureseptorini kertovat näin asiaa päässä kuvitellessani, että ehkä tumma Velko voisi olla sopivin vaihtoehto. Kastike kun tarvitsee myös makeutta.

Lakritsia tarvitaan vähintään se sata grammaa(itselläni oli noin 100g), mutta sitä voisi varmasti olla kokemukseni mukaan enemmänkin. 200 grammaa ei taatusti vielä tee makunautinnosta huonoa.

Olutta kaadetaan kattilaan 2-3 desiä. Annetaan sen kuumentua. Muttei aivan kiehuvaksi asti. Höyryä on syytä nousta kattilan pinnasta. Kaadetaan sekaan lakritsipaloja pikkuhiljaa ja sekoitetaan vispilällä reippaanlaisesti. Kaikkea lakumassaa ei kannata ehkä kaataa kerralla, jotta sulaminen tapahtuu sujuvammin.

Alkuperäisessä reseptissäni en lisännyt kastikkeeseen enää lisää sokeria, mutta uskoisin, ettei pari ylimääräistä teelusikallista tekisi sille pahaa. Suolaa kastike tarvinnee sitten sen yhden teelusikallisen.

Sitten kun tätä oluesta, lakritsista, sokerista ja suolasta muodostunutta keitosta on keitelty kasaan tovi jos toinenkin, sekaan saattaisi lisätä ruokalusikallisen aitoa HP-kastiketta. Myöskin monenlaiset muut kastikkeet siihen taatusti voisivat toimia myös. Suosittelen tekemään rohkeita ratkaisuja, koska mehän elämme tällä vain kerran.

Muutama kietaisu myllystä mustapippuria ja kun kastike on kohtalaisen paksuksi kasaantunutta, se tuppaa olemaan valmista jäähdytettäväksi. Kastikkeen voi esimerkiksi kaataa lasikulhoon ja peittää sen kelmulla. Jonka jälkeen lykkää tuotoksen pakkaseen toviksi jäähtymään. Kauaa sen ei tarvinne pakastimessa olla, koska sen rakenteen ei toki pidä jähmettyä liikaa, jotta sen pystyy vielä helposti levittämään lihakimpaleen ympärille.

Esimerkiksi laitetaan kastiketta folion päälle, jonka jälkeen läntätään porsaan file paikalleen ja jonka jälkeen levitetään loppu kastike ympäri lihakimpaletta. Kääritään folio tiiviisti umpeen. Ja kääritään folio vielä kelmulla ja laitetaan tuotos jääkaappiin maustumaan vähintään yön yli. Ei haitanne, vaikka olisi pidempäänkin.

Jokainen voi toki ymmärtää, että mausteillahan voi aina tuunata tuotosta. Jos minulta kysyttäisiin mielipidettä, niin seuraavan kerran todennäköisesti itse lykkään kastikkeen sekaan kimpaleen raastettua tuoretta inkivääriä ja pari valkosipulia.

Paistaa lopullinen tuotos kannattaa uunissa. Lämpötilan soisi olevan jotain 175-200 astetta ja 45-60 minuuttia. Folio auki ja antaa vielä ottaa 5-10 minuuttia vähän rotia esim. 225 asteessa. Karskimpi kaveri lyö 240 astetta.

Perusaineet:

Olutta 2-3dl

100-200g lakua

Sokeria 1-2tl

Suolaa 1tl

HP-kastiketta 1-1,5rkl

Settiä voi tuunata esim:

Tuoreella inkiväärillä

Valkosipulilla

Ihmisiä, eroja ja yhteneväisyyksiä

Ensin on todettava, että pahoittelen syvästi sitä, etten ole kirjoittanut tänne mitään sitten kesäkuun.

Ja tuolloin kun kirjoitin, olin melko koti-ikäväinen tapaus. En varsinaisesti, mutta se tosiasia, etten tiennyt oikein mitään siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, oli melko syövä. Ei ollut tietoa tulevaisuudesta, ei työstä eikä siitä, olenko täällä edes tässä hetkessä, jossa juuri nyt olen.

Mutta nyt olen. Ja on myöskin uusi työpaikka. Elämä kuljettaa monin tavoin.

Kesä oli ja meni. Oli kuumaa ja oli kylmää. Kuitenkin kaiken kaikkiaan täällä pohjoisessa oli hieno kesä. Yksi hienoimpia päiviä oli, kun kämppiksen kanssa käytiin Sortlandissa ostoksilla ja ajeltiin poispäin, jolloin pysähdyttiin pariksi tunniksi kalaan vuonon rannalle.

Tuossa taannoin lueskelin naamakirjassa tuttavieni kommentointia koskien jotain, mitä en enää muista. Mutta ne kommentit syöpyivät mieleeni varsin vahvasti. Ja se kommentointihan ei sinänsä ole itselleni mitään uutta.

Siinä keskusteltiin siitä, miten Vantaa on persläpi ja Espoo on parempi. Helsinki on kaikkien ehdoton helmi. Jos asuu Kehä III:n ulkopuolella, on "ei mitään". Tokihan aina asiat voivat olla vain pelkkää leikinlaskua, mutta kaikessa piilee myöskin totuuden siemen.

Tässä sitten tullaan siihen ikivanhaan seikkaan, jonka muistan elävästi vieläkin. Olin lukiossa. Äidinkielen opettajani kertoi, miten jokin lappeenrantalainen lukiolaistyttö oli kirjoittanut ilmeisesti koko vuoden parhaan äidinkielen aineen. Mutta sensori oli antanut siitä M:n. Eximiaa ei tuolloin vielä tunnettu.

Asiasta oli tullut kova haloo, joten sitä oli käsitelty pitkin maita ja mantuja. Äidinkielen opettajani kertoi, että kyseisen sensorin - joka tuon loistokkaan aineen oli arvostellut - lopullinen vastaus syytöksiin oli ollut se, että "eihän mitään loistokasta tekstiä mistään provinssista voi tulla". Ilmeisesti elettiin jotain 80-luvun loppua tai 90-luvun alkua. En tiedä tarkemmin.

Mutta niin!! Kehä III. Lappeenranta. Rovaniemi. Inari. Utsjoki. Entä Lemi?

Lappeenrannassa on yleisesti tiedossa, että Lemille tarvitaan erillinen viisumi. Lemi on Lappeenrannan naapurikunta. Siitä kunnasta - mistä muuten saa maailman parasta perinneruokaa, Särää - on kotoisin myöskin Stam1na.

Mutta koska Lemi on niin perkeleen böndellä, ei siellä mitään järkevää ole eikä sieltä mitään järkevää ikinä tule. Lemin punaista maksimissaan. Sitä saa Lappeerannan torilta. Joku, kuka ei tiedä, se on perunaa.

Mutta miten tämä suhteutuu Helsinkiin? Lappeenranta on kauempana kehätiestä kuin Lemi!

Kävin tuossa muutama päivä sitten kaupungissa. Harstad. Asukasluku jotain 20 tuhatta ja vähän yli. Siellä oli kuulkaa oikeat liikennevalot! Ja kaupunki pullollaan nuorta porukkaa ja rento meininki. Paikallinen korkeakoulu taisi luoda oman tunnelmansa.

On se hieman kuulkaas erilainen mesta kuin Myre, jossa asun. 3000 ihmistä ja merikotkat liitelevät kylän yllä. Kolme kilometriä ja voi mennä keskelle suota katselemaan joutsenia ja muita vesilintuja. Kaakkuri lensi tuosta kylän yli merelle aikanaan. Mutta paras seikka on se, kun kämpästäni - joka on tässä aivan kylän "ytimessä" - noin 600 metriä linnuntietä Sommarøyllä on riekkoja. Niiden keväistä ääntelyä kuulin kämpälleni asti.

Mikä tässä nyt oli se pointti? Ovatko kaikki tuppukylissä asuvat norjalaiset aivan urpoja? Meinaan, että kun mehän asutaan niin helvetin kaukana Kehä III:n ulkopuolella?

En ole koskaan edes käynyt Oslossa. Enkä itse asiassa juuri paljon ylipäänsä tätä etelämmässä Norjassa. Okei, Oslon lentokentällä pari kertaa, mutta se nyt on vähän eri asia. Mutta ei täällä koskaan kuule kommentteja etelästä. Ehkä Oslossa kuulisin sitten kommentteja böndeistä Nordlandissa? Mutta paha sanoa, kun en ole käynyt siellä. Enkä tiedä, onko Oslossa omaa kehätietä.

Eikä täällä ole omaa Turkua, mitä haukkua. Ei Savoa, josta kertoa vitsejä. Ei hitaita hämäläisiä. Varmasti omat vitsinsä aiheet täältäkin löytyvät. Eivät ihmiset niin erilaisia ole, etteikö jotain aina olisi.

Mutta miten minä täällä hevon perseessä 260 kilometriä napapiirin pohjoispuolella nyt sitten olen urpompi kuin ne, jotka asuvat Skattalla? Jaa'a. Ei millään pahalla, mutta ne Skattan kaverit kuolisivat pystyyn 15 minuutissa, jos globaali ruokahuolto loppuisi. En minäkään mikään McGyver ole, mutta jotain aavistusta asioista on. Onneksi heillä on Gantin farkut ja kiva pehmennys otsahiuksissa. Ehkä niitä voi syödä. Nojoo.

Vaan mikä sitten on sivistyksen määritelmä?

En tiedä, mutta näin ulkomaille muuttaneena on pikkuhiljaa kokenut vähän mielellistä avartumista. Eikä enää pysty näkemään asioita niin kapea-alaisesti.

Rasismiakin olen kokenut. En toki paljon, mutta kun ryhtyy maahanmuuttajaksi, sitä jotenkin huomaa, että Suomeen muuttavalle ihmiselle elämä ei ehkä olekaan aivan yhtä helppoa, miten jokin lokaali henkilö automaattisesti ajattelisi. Maahanmuuttokriittisyys ei ole pahasta, mutta argumentointi olisi syytä olla perusteltua. Joskus se ei ole. Kun kokee henkilökohtaisesti vieraana ihmisenä vieraassa maassa jotain, huomaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Ja olen kuitenkin pohjoismaalainen valkoinen mies pohjoismaassa. Enkä nyt edes tartu niihin seikkoihin, joissa palataan toiseen maailmansotaan, Suomeen, Saksaan, Norjaan ja niin edelleen.

Eivät lähtökohtaisesi suomalaiset ja norjalaiset niin erilaisia ole. Kulttuurilliset erot ovat lieviä. Arjen ilot, surut ja huolet ovat samoja. Luonteet ovat samoja. Toiset ovat ujoja, toiset puheliaita. Aikalailla yhtä ystävällisiä kuin suomalaiset. Tai jopa päinvastoin.

Kun suomalaiset kuvittelevat keskimäärin, että kaikki norjalaiset asuvat Lofooteilla - joka on kuitenkin yksi Norjan maakunta Nordlandin läänissä, vähän kuin Etelä-Savo - on puolustukseksi todettava, ettei monikaan norjalainen tiedä Suomesta paljon mitään.

Harva on koskaan käynyt Helsingissä. Mutta, moniko suomalainen on käynyt Osloss? Jos joku suomalainen on käynyt Norjassa, on se käynyt juurikin siellä Lofooteilla. Tuossa meikäläisen kulman takana.

Niin, missä suhteessa se kehäkolmosen ulkopuolinen urpous tähän uppoaa? Ei millään pahalla, mutta menkää sinne mummotunneliin ja ottakaa tumut. Minä lähden vuorille ja katselen kotkia. Ehkä se tekee minusta todella sivistymättömän. En ymmärrä slangia.

Vituttaahan se, että osaan norjaa. Hyvää viikonloppua!!

Pohjoinen?

Menihän siihen tovi, jotta sai sylkäistyä jotain ajatusvirtaa tekstimuotoon. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt sitä sitten tulee vähän enemmänkin.

Minulta kysyttiin jo joku aika sitten, mikä suomalaisessa luonnossa on hienoa. Kysyttiin, miksi kannattaisi käydä Suomessa. Kysyttiin, mistä olen kotoisin ja minkälaista seutua se on. Kysyjä ei ollut norjalainen, mutta on asunut täällä nyt kolmisen vuotta. Piti oikein miettiä, mitä vastaisin, koska eteläisessä Suomessa - kun ei sinänsä pohjoisessakaan - ole vuoria, ei sellaista jylhyyttä, millä kilpailla sen kanssa, mitä täällä on.

Tuossa taannoin tuli kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Oli pimeää. Pimeämpää kuin Lappeenrannassa. Lunta ei juurikaan ollut, joten se pimeys vielä kertautui olosuhteiden myötä. Vain massivisten revontulien ilmestyessä yöllä oli valoa.

Kevät eteni, mutta lähinnä valon lisääntymisen merkeissä. Vielä pitkälle toukokuun puolellakin tuli välillä hetkellisesti lunta vain sulaakseen viimeistään iltaan mennessä pois. Kasvikunnan heräämisestä nähtävät merkit olivat vähissä. Jotain pieniä pajunkissoja oli pääsiäisenä. Silti kaikkea peitti vanhojen aikojen talven runnomat kuolleet heinät ja lehdettömät varvut. Tunturikoivut vääntyneinä ja lehdettöminä odottivat kesää. Kuitenkin valo lisääntyi päivä päivältä. Ja hyvin nopeaan tahtiin lisääntyikin, joka oli sikäli lohdullista. Ajatus kohta päättymättömästä päivästä oli lohdullinen.

Ja eihän sitä yötä lopulta toukokuun vaihteessakaan enää oikeastaan ollut. Aurinko vielä laski, mutta valo ei enää poistunut keskiyölläkään täysin. Toukokuun 22. päivä se sitten nousi eikä enää laskenut. Aurinko. Se on maaginen tunne hetken aikaa. Kunnes siihen alkaa tottua. On aivan sama, milloin olet ylhäällä, ei ole pimeää. Ei edes hämärää, vaikka olisi pilvistäkin. Olen minä toki kokenut yöttömän yön ennenkin, mutta ehkä tavallaan se seikka, että sen kokee joka ikinen päivä ilman reissun tuntua, on jotenkin oma asiansa.

Voisin todeta tässä ja nyt, että kun pari vuotta sitten olin Finnmarkissa - Suomessa sitä Ruijaksi myöskin kutsuvat - Varangin niemimaalla kuvausreissussa, on se ehdottomasti mieleenpainunein kokemus, mitä eläessäni olen kokenut. Ehkä tietysti eniten sen massiivisen luonnonvaraisten lintujen määrän, mutta myöskin sen valon ja avaruuden myötä. Eihän lämmin ollut. Päivälläkin viikko ennen juhannusta merenpinnan tasolla keskimäärin kuusi astetta. Mutta kun sen valon näkee yöllä ja miten se osuu merelle, vuorenrinteisiin, taloihin, mihin vain, se vain lumoaa.

Nyt täällä vähän etelämmässä, 260 kilometriä pohjoiskalotin merkin "paremmalla" puolen, on kesä. Koivuissa on pikkuhiljaa jokapuolella täysi lehti, monet kukat kukkivat ja linnut pesivät. Lämmintä on kymmenen astetta ja vuorien huippuja peittävät pilvet. Ulkona tihuttaa vähän vettä. Mikä kesä se nyt oikein on, joku voisi kysyä?

Viimeiset viikot ovatkin kyllä olleet todella hyvää keliä. Nyt sattui iskemään matalapaine. Välillä lämpötilat kävivät miltei hellelukemissa ja keskipäivän aurinko paahtoi varsin kovalla otteella. Kuitenkin kun Atlantin rannikolla ollaan, ei tuuli koskaan jätä rauhaan. Rannalla ei ole koskaan "kuuma". Ja eihän näillä seuduilla ns. hellelämpötiloja kait mitata montaa kertaa vuodessa. Ja olisihan se nyt aika ihme, jos mitattaisiin. Kilpisjärven korkeudella ja ilman mannerilmastoa!

Olen joskus miettinyt, miksi nämä ihmiset tahtovat asua täällä vuodesta toiseen. Ja mietin sitä edelleen. En siksi, ettenkö viihtyisi täällä. Okei, totuus on, että nämä viettämäni kuukaudet ovat olleet hienoa aikaa, mutta myösin joltain osin henkisesti rankkaa aikaa. Miksi? No siskoni ja hänen avomiehensä seura ovat olleet tietysti olleet hyvin merkittävä apu. Koska vaikka sosiaalinen ihminen olenkin, täällä kontaktien luominen ei ole järin yksinkertaista. Ihmisillä on omat elämänsä ja kun ihmisiä ei ole paljon, ne elämät ovat jo siinä. Ei siihen tarvita enää muita.

Kävin polkupyörällä taannoin Nyksundissa. Sinne on tästä asunnoltani matkaa noin 12 kilometriä. Tie on kapea hiekkatie. Mutkitteleva vuorenrinnettä pitkin kulkeva, ja tiedän, että usea paikallinenkaan ei mielellään sitä aja. Mutta mikä siitä tiestä tekee erikoisen, on se, että tuo kyseinen kylä oli ties miten pitkiä aikoja maantieverkosta eristyksissä oleva kalastajakyläpahanen. 70-luvun alussa sinne rakennettiin tie. Sen jälkeen koko kylä tyhjeni. Ihmiset muuttivat pois. Älkää kysykö sen tarkempia yksityiskohtia, mutta niin tapahtui. Sittemmin sinne on muuttanut jonkin verran uudisasukkaita ja siellä on jopa pari ravintolahotelliakin ja turistejakin käy jonkin verran kesäisin.

Tämä koko seutu on yhtä pienien kyläpahasten mosaiikkia soiden, vuorten ja vuonojen seassa. Kalastajia ja maanviljeliöitä. Ja sitten muut tekevät sitä, mitä yhteiskunta nyt muuten normaaleissa toiminnoissa tarvitseekaan niiden ympärille. On täällä oma valokuvaajakin. Valtion kassan tulorakenteesta nyt ei varmasti tarvitse erikseen mainita. Muuten sama rakenne kuin missä tahansa muuallakin. Se perusta vain rakentuu kalalle ja kalastusaluksille paikallisesti.

Mutta ihmiset elävät, tekevät töitä - kuka mitäkin - ja se siitä. Monet kai lähtevät opiskelemaan etelään, mutta jotkut tulevat takaisin. Kuitenkin täältä haistaa sen, miten etelä vie mennessään. Niinhän se on Suomessakin. Joskin täällä jos mentäisiin vielä vähän pohjoisempaan, Tromssan tai Finnmarkin lääneihin, valtio antaa verohelpotuksia ansiotulosta. Se on sitä aluepolitiikkaa. En tahdo kritisoida Suomea enkä glorifioida Norjaa, joten sanon vain, että onhan se nyt totuus, että asiat ovat helpommin hoidettavissa, kun ei tarvitse miettiä budjettivajeita ja valtionvelkoja. No, se siitä.

Mutta palataanpa siihen, että minulta kysyttiin, miksi minun kotiseudullani olisi hienoa. Kysymyksen esitti bulgarialainen nainen. Ihminen, jonka kotiseutu näyttää lähinnä Sisilian viinivuoristoilta. Nainen, joka kertoi, että oli aivan rikki, kun tänne ensimmäisen kerran saapui ja oli jonkin aikaa työskennellyt paikallisella hotellilla. Kylän pääkatu on kilometrin mittainen ja sitten alkaa pienet mutkatiet rinteissä. Omakotitaloa toisen perään ja talvella pimeää. Ei paljon mitään, missään.

En oikeastaan osannut sanoa, miksi Etelä-Karjala olisi niin hienoa seutua. En sanallisesti. Sanoin, että se pitää nähdä ja kokea. Vaikka jotain sanoja osaisinkin kirjoittaa, silti ennemmin ilmennän itseäni vaikka sitten sen kameran kautta. Se on osa minua. Kuten on Etelä-Karjalakin.

Voi olla, että lähden takaisin Suomeen heinäkuussa. Katsotaan nyt. On sitten myöskin mahdollista, että tulisin takaisin taas tulevan vuodenvaihteen jälkeen. Valehtelisin ja pahasti, jos sanoisin, etten kaipaisi ystäviäni siellä. Erossa olo kaikista niistä ihmisistä, jotka itselleni siellä ovat tärkeitä, on ollut henkisesti jopa raskasta. Mutta ei mitenkään ylitsepääsemätöntä. Ei kyse ole mistään sellaisesta. Mutta se ajatus, että voisi mennä vaikka Halkosaareen viettämään kesäpäivää ja katsella Saimaalle lipuvia veneitä satamasta, on houkutteleva. Mennä jonnekin sen suuren makean veden kallioille ja vain kuunnella miltei hiljaisuutta. Ehkä laittaa nuotion pystyyn. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi hyvältä.

Se tuntuu yhtä lailla hyvältä kuin kiivetä vuorelle täällä. Siinä on vain se ero, että silti se toinen on osa minun henkistä perimääni. Minusta ei ikinä varmasti tulisi myreläistä kalastajaa. Nyt on todettava se, että yksi olennainen seikka on sitten henkilökohtaiset seikat. Kuten jokainen ymmärtää, ainakaan vuositolkulla kukaan tuskin jaksaisi elää yksin. Ja yksinhän nyt elän. Ja olen vielä ihan tyytyväinen siihen seikkaan. Ei kyse ole siitä. Ja kun sanon, että yksin, jokainen kyllä käsittää. Siskoni olemassaolo ja seura täällä on ollut todella merkittävää. Mutta se on eri asia.

Ja nyt sanonkin, että en minä täältä mitenkään kaipaa pois. Minä tulen aina kaipaamaan pohjoiseen. Vaikka olenkin syntynyt Etelä-Karjalassa, siitä hetkestä lähtien, kun kävin Lapissa ensimmäisen kerran, tiesin, että se on jotain enemmän. Tämähän ei toki ole Lappia. Tämä on Vesterålen. Ei Norjassa oikeastaan tunneta käsitettä Lappi. Ja Lappiahan tämä ei olekaan. Lappi on sitä, mistä Vesa-Matti Loiri laulaa. Täällä lauletaan ihan eri lauluja. Jos minä saisin valita, laulaisin sitä, mitä Vesku laulaa. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Ne ovat realiteetteja. Nyt olen täällä ja ihan omasta vapaasta tahdostani.

Elämä on valintoja täynnä ja valintani oli tulla tänne. Ja päivääkään en ole katunut. Olen oppinut kohtalaisesti puhumaan norjaa. Erikoissanasto on täysin vielä hakusessa, joten jos pitää jostain erikoisemmasta keskustella, olen joutunut kääntämään englannin puolelle. Mutta päivittäisessä keskustelussa pärjään kyllä. Ja olen itsestäni ylpeä. Tiedän, että ei se nyt mikään ihme ollut, mutta oli se silti itselleni lievä yllätys. Rohkeutta se vaati ja vaatii se joskus edelleenkin. Se on vähän kuin heittäysisi kukkapuskaan. On melko varma, että pehmeästi osuu, mutta on aina pieni tsäänssi, että joku kivipahanen vähän kolhaisee. Mutta siihen ei kuole kuitenkaan.

Tässä tekstissä ei ollut oikeastaan mitään päätä eikä häntää ja aivan alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta kanttini ei vieläkään kestä siihen. Tämä on nyt eniten, mitä kehtaan julkisesti todeta. Eiköhän siitä muustakin joskus jotain jutun tynkää tule.

Myrtinde

Lähdin tänään käymään Myrtindellä. Se on tuossa kämpän takana nouseva nyppylä. 320 metriä meren pinnasta. Latasin kamerarepun kondikseen, keitin termarin täyteen minttuteetä hunajalla ja sulloin liukuesteet toiseen laukkuun. Kiskoin lämpöhaalarin niskaan ja läksin.

Lunta oli tullut viime yönä ehkä kymmenisen senttiä. Ja tiesin reitin perille toista kautta, mutta en tältä suunnalta, joten kysyin lähellä rinnettä eräältä lumitöitä tehneeltä naiselta, että mistähän täältä suunnalta lähtee polku. Nainen kertoi ja totesi sitten, että siellä on vain aika paljon lunta. Kysyin, että mitä? Niin, että siellä on aika paljon lunta varmaankin. No, en siihen hätään keksinyt sanoa muuta kuin, että olen Suomesta. Ei ole varsinaisesti ongelma. Kiitos ja hyvää päivän jatkoa.

Tovin kiivettyäni tiesin jo, että nyt jos ei tule hyviä kuvia, on miehessä jotain vikaa. Keli oli loistava ja alkumastkasta löytyi yhden ihmisen jäljet edeltäni. Puuterilunta joka paikassa täysin koskemattomana. Ei tuullut kovin paljon, mutta toisaalta enpä ollut vielä kovin korkeallakaan.

Kiipesin ensimmäisen jyrkemmän osuuden ja välillä piti hetkeksi istahtaa huilaamaan. Jäätä ei lumen alla ollut paljoa, mutta joissain kohdin kiipeämiskulma oli kyllä kiitettävän jyrkkä ja sai ottaa koivujen rungoista tukea, että pääsi ylöspäin. Kaksi reppua kannossa eivät varsinaisesti helpottaneet urakkaa. Mutta siihenhän on totuttu.

Melko paljon korkeammalle päästyäni, edellisen kulkijan jäljet aamulta kulkivat jo toiseen suuntaan, joten olin ensimmäinen, joka tänään kiipeäisi perille asti. Katselin reittiä hetken ja molempiin suuntiin keliä lähimaastossa. Koska tiesin, että vaikka keli oli luvattu hyväksi, aina on mahdollista, että se muuttuu. Ja tuossa viikon myrskyjä katseltuani, olin melko selvillä siitä, että jos yhtään näyttää siltä, että pitää kääntyä takaisin, yksinkertaisesti vain pitää. Ja myöskin vielä tässä vaiheessa en ollut aivan varma, pääsenkö ylös asti. Koska vaikka nyt vitsailinkin aiemmin siitä lumesta, näin, että sitä kieltämättä ylhäällä on melko paljon.

Mutta sehän on vain lunta. Melko helppo elementti. Lähinnä tulee vain kuuma, jos tarpoo metrin hangessa usean asteen ylämäkeen. Ja niinhän sitä tuli sitten tehtyäkin. Enpä hetkeen muista, milloinka olisi välillä tullut ponnisteltua fyysisesti aivan yhtä kovalla tasolla. Mutta kun tiesin, mikä lopulta päätepysäkillä odottaa, ei ollut suurempia motivaatio-ongelmia.

Ongelmia teetti ainoastaan se, että kun itse itseni nykyään jo tunnen, kameraa piti sitten tähtäillä tuon tuosta johonkin suuntaan. Koska koko ajan tuntui olevan jossain jotain, mistä voisi ottaa hyvän kuvan. Ja niinhän se olikin. Jyrkät rinteet viikon riehuneen myrskyn jäljiltä pullollaan tuulen kovettamaa pakkaslunta ja lasittuneita kiviä. Niin komeaa, että ei meinannut kiipeämisestä tulla mitään, kun piti vain kuvailla ja ihastella.

Komeaa oli ja kelikin oli hieno. Lopulta pääsin perille asti ja kaivoin termarin ja päätin, että nyt juon koko hiton täyden termarin teetä ja istun, enkä kuvaa, enkä tee mitään. Katselen vain maisemia. Ja niin sitten teinkin. Ja fiilis oli jotenkin maaginen. Yksin nyppylän huipulla. Toisella puolella paistaa aurinko ja pohjoisen puolella satoi lunta muutaman kilometrin päässä. Siinä välissä katselin Myreä ja Skogsøyaa. Ja vain mietiskelin, että nyt on ainakin päivä kohdallaan. Tässä jos ei ihmisen mieli lepää, en tiedä, missä se siihen pystyisi. Piti jalustalta yksi valotus itse spedestäkin ottaa.

Kävin kaupassa

Huikea otsikko.

No kun tiedän, että useita tuttuja ainakin kiinnostaa se, että paljon se pöperö täällä Norjassa oikein maksaa, kun "siellä on niin kallista".

Yksilöidyt hinnat siis tietysti kruunuina. Katsotaas...

paikallista bulkkicolaa 1,5 litraa 13,90
paikallista bulkkispritea 1,5 litraa 16,40
0,5 kilon paketti kahvia 46,90
import sisäfilettä suoraan Uruguaista 1,245kg 249,55
1,5 litran appelsiinimehu 18,40
150g salamia 19,30
1,070 kilon paketti perusjuustoa 74,79
6 puolen litran tölkkiä olutta 142,20
Staropramen Dark 1kpl 31,90
kevytmajoneesia tuubi 18,80
iso purkki suolakurkkuja 31,30
makeaa chilikastiketta megapullo 25,80
sinappia 19,40
litran pullo rapsiöljyä 13,00
kaksi muovikassia 1,98
tuoreita katkarapuja 500g 34,80
paprikalla täytettyjä vihreitä oliiveja 14,40
yrttimarinoituja valkosipuleja 250g 19,90
vuohen tuorejuustoa paketti 18,80
2 kiloa appelsiineja 19,60
pippurisekoitus myllyssä 44,40

Mukaan kuuluuvat vielä pantit, jotka ovat 11 kruunua.

Kokonaissumma oli 886,52 kruunua ja jos suunnilleen nykykurssilla (8,2) kääntää euroiksi, setin hinta olisi 108 euroa ja 11 senttiä.

Jokainen voi itse päätellä, onko se kalllista vaiko ei. Itse päättelin, että ei tuo nyt niin kovin kallista ole kuitenkaan.

Lintuja...

Oli loistokeli aamusta lähtien koko päivän ja kameraahan se piti sitten ulkoiluttaa vapaapäivän kunniaksi. Satamassa oli tapansa mukaan haahkoja, karimetsoja sekä lokkeja vaikka millä mitalla. Alleja en nähnyt, vaikka niitä täällä onkin.

Painelin laskuveden paljastamalle rantsulle kivikkoon ja parikin tyyppiä tuli kyselemään, että mitä teen, mutta kai ne ymmärsivät melko nopeasti, kun putki oli monopodin päällä kiinni. Tietysti sitten kyselivät kaikenlaista ja vastailin mielelläni, koska hyvähän se on yrittää selvitä natiivien kielellä.

Sisko käytti meikäläistä keskustelemassa työpaikasta kesäksi ja ainakin firman henkilöstöpäällikkö oli asiallinen ja mielestäni vähintäänkin hyvässä hengessä halusi jutella. Pyysi nykyisen työpaikkani lähimmän esimiehen nimen, jotta voi ottaa yhteyttä ja kertoi, että voisin käydä suorittamassa paikallisen trukkikortin. Joka sitten onkin keväällä agendalla. Se kaiketi helpottaisi työnhakua, koska moisen kanssa ilmeisesti paikalliset vakuutukset ovat suopeampia, jos jotain sattuisi.

Ja iltapäivästä sitten paukutin satamassa lisää kuvia. Olohan oli miltei kuin karkkikaupassa. Pehmeää valoa oli mielin määrin ja hyviä vastavalopaikkoja vaikka millä mitalla. Ehkä mies oli vähän ruosteessa, kun hutikuteja tuli paljon. Mutta puolustukseksi on todettava, että nuo servokuvaukset linnuista ovat olleet viimeisen vuoden aikana melko vähissä, jos nyt ei viime kesäisiä haarapääskyjä lasketa. Muutama onnistunutkin otos sieltä kaiketi irtosi.

Mutta nehän olivat ne kaksi asiaa, miksi tänne tulin: työ ja valokuvat! Olen iloinen, että niitä molempia pääsen toteuttamaan.

Ja ennen kuin tulee satinkutia, on todettava perään se tosiasia, että rakas siskoni on ollut täällä viimeiset 16 vuotta. Ja se on tietysti iso asia ollut aina. Ja nyt siis, vaikka täällä sikäli yritänkin elää omaa elämääni, pääsen siskoa näkemään tuon tuosta, mikä on ollut käytännössä koko aikuiselämäni ajan vain kesän parin viikon hetki. Nyt se on ainakin vähän enemmän!

Vaihtoehtoja...

Täällä ei ole ollut lunta kuin nimeksi sen jälkeen kun pääsin perille ja ei sitä ilmeisesti ole ollut ylipäänsä koko talvena. Tänään aamusta sitä sitten tuli nopeassa tahdissa kymmenisen senttiä. Isoa tiskirättiä taivaan sakealta. Tuli hyvä fiilis, koska vaikka tietysti revontulet ja tähtitaivaat saa unohtaa ja monet muutkin kuvat, on tuo lumi vain hyvä elementti. Se nyt vain kuuluu skandinaaviseen talveen. Vaikkakin on todettava, että monesti suomalaisilla on näiltä seuduilta hiukan väärä käsitys ilmaston suhteen. Käsivarren korkeudella ollaan juu, mutta tuo meri pitää kyllä ilman lauhana aivan väkisinkin. Toissa iltana pakkasta taisi olla kovat neljä astetta, kun kävin reposia kuvaamassa. Tästä sata kilometriä etelään Lofooteille ja pakkasta ei nähdä oikeastaan ikinä.

Suuri osa kalastusaluksista seisoo satamassa kalastajien viettäessä kahden viikon välein tapahtuvaa kotiviikonloppua. Muuten nukkuvat paatissa ja vaan kalastavat päivät pitkät. Saa nähdä tuleeko maanantaina sitten tavaraa, kun jotain myräkkää on kai lupailtu. Isommilla paateilla pienet puhurit eivät kai vielä mitään merkkaa.

Kiitettävän hyvin on oppinut töissä tietyt rutiinit ja vaikka välillä väsyttääkin pitkät duunipäivät, on tuo homma nykyään paljon helpompaa, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Työnjohtajan kanssa ei käytännössä kommunikoida enää kuin norjaksi. Sanasto on välillä vieläkin ihan hakusessa, mutta kai se peruskielioppi aikanaan taottiin koulujärjestelmässämme sen verran takaraivoon, että eipä tuo muuten vaikeaa ole. Onhan se totuus, että jos itsensä pakottaa puhumaan vierasta kieltä, sitä sitten vaan väkisinkin oppii. Monien sanojen kirjoitusasut ovat sitten vielä täyttä hepreaa, mutta eipä jaksa stressata. Ei meikäläistä tuonne kirjoittamaan palkattu.

Duuneista ei sinänsä sen enempää - jos sitä nyt on koko ajan paljon - mutta olen tässä keilaillut tulevia vaihtoehtoja, koska nykyinen työnihän ei jatku kovin pitkän ikuisuuden. Kevään sesongin. Enkä aikonut palata ihan heti.

Mahdollisuuksia olisi niin täällä kuin tuossa muutaman kymmenen kilometrin päässä. Ja yksi vaihtoehto - mikä kyllä jotenkin viehättää - olisi hakea kesäksi duuniin Finnmarkiin. Johan siellä tuli pari kesää sitten lomailtua lintujen parissa. Mutta eipä noista nyt sen enempää.

Jos tulee mahdollisuus ajan suhteen, kaivan siskoni luona yli kymmenen vuotta seisseen rinkkani ja kameran ja lähden jonnekin. Ihan sama minne. Vaikka Lappiin pyörimään toviksi. Bussit, liftaus ja teltta eivät maksa liikaa. Jos ei jänkhän poika tai tyttö ota kyytiin, niin pistän trangian kuumaksi ja kuvailen päivän lisää. Pelkkiä ajatuksia, mutta katsotaan, mitä tuleman pitää. Tehdään nyt nämä työt ja odotellaan kevättä.

Ulkona tulee vettä ja huomenna lisää. Todennäköisesti kaikki lumet ovat huomisiltaan mennessä kadonneet. Kävin töiden jälkeen tänään nappaamassa pari räpsyä, mutta ei oikein houkutellut olla kauemmin, kun aamun kiva nuoskalumisade muuttui rännän kautta vedeksi.

Kohta kun vedän levyksi, en todellakaan laita herätyskelloa soimaan.

Sananen Norjasta

Oletteko ikinä nähneet, kun mies tulee Ferrarilla vastaan pilkkihaalarit päällä?

Ei hätää, en minäkään. Mutta Audi RS7:lla tuli, kun kävelin tänään töistä. Kivan kiiltävän valkoinen sekä kivat mustat vanteet. En tietysti ole autoista paskaakaan kiinnostunut, mutta herättäähän se huomiota.

Äsken kaupassa käydessäni vastaan tuli vaimo ja lapset mukanaan eräs nuorempi kalastajamies, joka kantoi aiemmin sen 31,5 kilon turskan vaa’alle. Moikkasi. Asiallinen jannu.

Loppupeleissä ihmiset Suomessa ja Norjassa eivät ole kovinkaan erilaisia. Ehkä kuitenkin niistä, joita olen työn ohessa tavannut, useimmat ovat olleet hieman sosiaalisempia ja olisiko sitten liioiteltua sanoa, että ystävällisempiä? Ei kyllä yksikään ole edes ilmettään muuttanut, kun on kuullut ensimmäisen kerran meikäläisen tankeronorjaa. Tasaiseen tahtiin on tullut mongerrusta takaisin ja olen sitten parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää, mitä tärykalvoille kertyi.

Mutta niistä autoista vielä sen verran, että vaikka Norjassa yleisesti ottaen tuo autokanta onkin melkoisen uusi ja kallis - kuten norjalaiset itse sanovat, autot ovat täällä pirun kalliita ja ovathan ne - mutta jos se suhteutetaan tulotasoon, niin kalliimpia ne Suomessa ovat. Se on vain se yleinen elintasoero. Aivan turha sitä on kieltää, etteikö elintaso täällä olisi korkea.

Ja jos vielä niistä autoista eräs paikallinen pointti: Onhan tämä landea. Kalastajakyliä vierivieressä, joita erottavat vain jylhät vuoret tai vuono tai jotain sen kaltaista. Ja keitä landella asuu? No tietysti kalastajia ja maanviljelijöitä. Paikallinen nuoriso kyllä tykkää rassata vanhempia bemareita ja mitä näitä nyt onkaan, ja ajella sitten piNpirallia pitkin kyliä. Eli eroavatko Suomi ja Norja toisistaan paljon mitenkään?

Kaupat ovat auki maanantaista lauantaihin. Sunnuntaisin ne ovat ja pysyvät kiinni. Kauppa voi olla auki kymmeneen, mutta olutta se myy kahdeksaan ja lauantaina kuuteen. Posti tulee lauantaisin. Pieniä eroja. Toki suuri osa päivittäistavaroista on varustettu kalliimmalla hintalapulla kuin Suomessa, mutta ero ei ole järjettömän suuri.

Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun täällä olen, joten monikaan asia ei itselleni ole tullut yllätyksenä, mutta kuitenkin aiemmat visiitit ovat olleet vain visiittejä, joten se, että joutuu kasvokkain jokapäiväisessä elämässä paikallisen väestön kanssa, niin töissä kuin sillä lyhyellä vapaa-ajallakin esimerkiksi kaupassa, on kuitenkin opettanut jotain. Mitä se on opettanut?

No juurikin sen, että yleisesti kansana suomalaiset ja norjalaiset eivät varmasti luonteeltaan kovin paljon eroa toisistaan. Ne ovat kai vain pieniä kulttuurillisia eroja, mitä löytyy. Tietysti geneettisesti kansat ovat hieman erilaisia. Se on ilmeinen tosiasia, että norjalaiset ovat pidempiä kuin me. En ota nyt kantaa naisten kauneuteen, vaikka voisinkin. Sen pistin merkille jo monta vuotta aiemmin.

Sen mitä olen asiasta keskustellut – enkä tiedä onko se vain vieraskoreutta – mutta sanovat kokevansa itsensä enemmän tutuiksi suomalaisten kuin ruotsalaisten kanssa. Mikä on sikäli erikoista, että kieli heillä on kuitenkin miltei sama. Toisaalta täällä on ollut vuosien saatossa paljon suomalaisia töissä ja suomalaisilla on hyvä maine, joten se voi tietysti vaikuttaa. En tiedä.

Norjalaiset, joita olen tavannut, kertovat, että ajattelevat ruotsalaisten pitävän itseään enemmän fiineinä. Mikä on sikäli mielenkiintoista, että sen, mitä olen kuullut, norjalaiset pitävät suomalaisia vähän metsäläisinä. Mutta toisaalta, ainakin täällä asuu metsäläisiä. Niillä nyt sattuu vain olemaan rahaa enemmän kuin suomalaisilla. Eikä kylläkään metsää, mutta merta sitäkin enemmän.

Mutta kuten sanoin, erot ovat pieniä ja lopulta suurempi ero löytyy varmasti norjalaisen Oslossa asuvan ja kalastajakylässä asuvan välillä kuin norjalaisen ja suomalaisen välillä. Aivan kuten löytyy aidon tzadilaisen ja Lappeenrannassa syntyneen välillä. Tarvitseeko toimituksen huomauttaa erikseen, kumpi on lähempänä sydäntä?

Norjalaiset osaavat kyllä ilmeisesti arvostaa luontoa. Täällä käsitykseni mukaan on melko suosittua kiipeillä vuorille ja harrastaa amatöörivalokuvausta kauniista maisemista. En ehkä usko, että täällä sen suuremmin ihmiset linnuista ovat kiinnostuneita kuin Suomessakaan. Joku lintutieteellinen seura täälläkin ilmeisesti on, mutta eiköhän se ole samaa kokoluokkaa kuin vaikkapa suomalaisessa kylässä. Täällä nyt vain sattuu olemaan haahkoja, merikotkia, karimetsoja, korppeja, harmaahaikaroita, joutsenia ja monia muita läpi talven. Ne vain kuuluvat paikallisille kalustoon.  Eli ei sen suurempaa eroa. Meillä kalustoon kuuluvat talitintit ja muut pikkulinnut. Tikkoja näillä ei täällä paljon ole, kun eihän täällä ole tuota järeää puustoakaan.

Näillä kylillä oli asutusta paljon ennen kuin oli edes autoteitä. Jos jonnekin kuljettiin, sinne kuljettiin veneellä. Ja meri, kalastus ja kaikki niihin liittyvä on osa koko ympäristöä. Onhan Suomessakin kalastajia. On toki. Mutta jotenkin tuo asian merkittävyys paistaa täällä kaikesta. Vaikka toki löytyy parturia, kauppaa jos jonkinlaista ja vaikkapa lasinpuhaltajaa. Käsityöt ovat Norjassa arvossaan. Mutta toisaalta, kun on rahaa millä mällätä. Öljy täällä nyt ei näy käytännössä muussa kuin Statoilin aseman kyltissä.

Ei tässä tekstissä sinänsä mitään juonta ollut eikä juurta. Ei ollut tarkoitus vääntää mitään pakinaa tai muutakaan. Mutta lopuksi voisi kai sen suuntaisesti todeta, että on olemassa saunan lisäksi toinen asia, minkä päälle norjalaiset eivät ymmärrä: grillimakkara.

Turskaa tuntitolkulla

Kävelin tänään töihin ja no, en oikeastaan kelannut paljon mitään. Mutta kun pääsin työpaikan pihaan, katsoin tavalliseen tapaan sataman lahdelle päin, koska se nyt sattuu olemaan suoraan nenän osoittamassa suunnassa.

On kyllä harva paikka elämässä, kun joutuu toteamaan, että ei ole kameraa mukana, kun se pitäisi olla. Mukanahan tuo aina kulkee, jos jonnekin lähtee. Tuo kuun kierto on täällä juuri nyt sen kaltainen, että se laskee aikaisin aamulla ja nousee takaisin taivaalle jo ennen puolta päivää. Ja se laski aivan suoraan satamanlahden eteen kohdasta, josta näkee pitkälle merelle.

Oli tietysti hiukan pilviä horisontissa, mutta montaa kertaa en ole eläissäni nähnyt niin ruosteenpunaista hiljaista yhtiömiestä kuin tänään. Siinä olisi ollut paikka pidemmälle putkelle. Kuva jonnekin norjalaiseen luontokuvakilpailuun ja nimi lehteen. Mutta ei sitten.

Ehkä hiukan oli liian hämärää, joten kontrastierot olisivat saattaneet olla liian korkeat, mutta silti. Oli pakko tuijottaa sitä pari minuuttia ennen kuin astuin ovesta sisään. Siinä olisi jollekin prolle ollut vuosikymmenen paikka, kun tietää, että siinä lahdella hengaa hirmuiset haahkalautat vuorokauden läpi.

Töissä oli aamusta kohtalaisen rauhallista. Toki koko ajan oli tekemistä, mutta itsekseni kelasin, että se on varmasti tyyntä myrskyn edellä. Kun tietää kylmähuoneen varaston määrän, on vaikea olla miettimättä, että jossain vaiheessa helvetti räjähtää. No räjähtihän se ja ajoin viisi tuntia käytännössä ilman taukoa. Kolmelle eri linjastolle tavaraa koko ajan huolehtien, että miltään linjalta ei lopu materiaali. Niiden sivussa sitten hain tavaraa paatilta ja punnitsin kuormat ja ajoin samalla samaiselle paatille tavaraa takaisin, lastasin parit kuormat ja purin tyhjät laatikot niiden tullessa. Kuka vielä sanoo, ettei mies pysty moniajoon? Duuni on rankkaa, mutta silti jollain tavalla tykkään siitä.

Jos ei sen enempää duuneista, kun ei niitä kukaan jaksa lukea. Pitää nyt pari kertaa vääntää hieman siitä, että mikä on homman nimi. Mutta jos sentäs yhdistäisi duunit ja kameran?

Nimittäin tänään ennen sen helvetin räjähtämistä kysyin pomolta, että onko niillä mitään b-luokan matskua, mitä myydä halvalla. Kysyi, että mihin mie sellasta. Sanoin, että merikotkille. No meikäläisen norjasta kun ei nyt se varmasti muutenkaan aina ymmärrä kaikkea, niin ei se oikein meinannut käsittää. Mutta selitin sille, että haaskoja vois hankkia muovipussissa pakkaseen kevättä odottamaan. Valokuvia varten. Sanoi, että varmaan tarvi edes maksaa mitään. Mutta selvitellään. Sit vaan pitäs kehittää paikka. Mutta tosiaan, se nyt on kevään hommia se, jos niikseen tulee.

Kävin eilen siskon kanssa bongaamassa revontulia, mutta eipä niitä juuri näkynyt. Pari niin haaleaa juovaa, että ei niistä kuvia viitsi julkistaa. Sen kuun oikut kyllä vielä selvitän ja katson, josko lauantaina tai sunnuntaina aamulla vielä olisi hyvää saumaa. Kas kummaa kun olisi vielä täysikuukin!! Jos en sitten lauantaina mene vielä töihin, mistä näitä tietää...

Tuossa nyt eiliseltä yksi yökuva. Kuun rajasin ulkopuolelle ihan tarkoituksella. Tuossa yläpuolellahan se möllötti.

Tuli käytyä Nyksundissa tänään katselemassa maisemia ja etsimässä merikotkia. Merikotkia ei ollut kovin vaikea löytää, kun niitä liiteli kaikenkaikkiaan viisi eri yksilöä nyppylän ympärillä. Tietysti jotta lähikuvaa saisi, pitäisi ryhtyä kikkailemaan.

Matka tähän

Blogi... Mitä näihin nykyään kirjoitetaan?

Kirjoitetaan nyt jotain satunnaista ajatusvirtaa. Tässä nyt tullut oltua Myressä tiistaista asti. Kai. Tuntui, että asioita tapahtui niin nopealla tahdilla, että menin ihan sumussa.

Viime viikon puolivälissä sain ilmoituksen, että saisin täältä asunnon. Työpaikka oli jo valmiina, mutta huono mennä minnekään, jos pitäisi nukkua ulkona teltassa. Siinä sitten piti samana päivänä ryhtyä miettimään, millä tänne kuljen ja mitä kautta. Lentokone oli suljettu pois vaihtoehdoista, koska tavaraa olisi sen verta paljon.

Soitin sitten VR:n kv-lipunmyyntiin ja selvitin matkustusmahdollisuudet. Kävi ilmi, että pohjoisen kautta ei enää pääse, jos ei sitten yöpyisi matkalla Luulajassa ja ajatus ei houkutellut. Kun sen lisäksi muutoinkin jo kulkeminen hyvin raskaan tavaramäärän kanssa on kovaa hommaa, niin miltä kuulostaa reitti, jossa vaihdot menisivät Lappeenranta-Lahti-Riihimäki-Kemi-Haaparanta-Luulaja-Narvik-Sortland?

Päädyin siihen, että menen junalla Helsinkiin, lautalla yli Tukholmaan ja sieltä junalla Narvikiin. Sen jälkeen ryhdyin pakkaamaan, koska lähtö olisi jo seuraavana päivänä. Eipä siinä paljon ehtinyt muuta kuin vain yrittää miettiä, mitä kaikkea sitä tarvitsee ehdottomasti, koska kun itse tavaransa kantaa, ne myöskin itse kantaa.

Kamera ja kaikki siihen liittyvä oli tietysti ensimmäisellä sijalla. Sen jälkeen tulevat vaatteet ja sen semmoiset. Mietin hetken, että otanko luminaamioverkon mukaan. Otin. Röllipuvun jätin, koska se olisi yksinkertaisesti vienyt liikaa tilaa. Nyt ehkä vähän jälkikäteen harmittaa, mutta pitää katsella, josko joku paikallinen Varusteleka myisi uuden.

No sitten pääsin matkaan ja Helsingissä tapasin vanhoja tuttuja useampia. Oli kiva nähdä. Niin ja muuten, yksi mielenkiintoinen hetki tuli vastaan siinä vaiheessa, kun olin menossa laivaan Helsingissä. Ilmeni, että olin tosiaan ostanut lipun seuraavalle päivälle. En vieläkään ymmärrä, miten niin oli voinut käydä, mutta niin kuitenkin oli. Sain vaihdettua lipun, mutta piti lyödä lisää rahaa tiskiin. No, se on elämää.

Laivallakin törmäsin yhteen tuttavaan ja voin nyt tässä kaiken kansan kuullen kyllä kertoa, että otin muutamat oluet. Ei yksinkertaisesti pää kestänyt. Tietysti halusin lähteä, sehän on selvää. Mutta varsinaisesti homman vakavuus jotenkin iski vasta, kun olin saanut matkatavarani Tukholmassa säilöön ja saanut itseni istutettua läppärin kanssa ravintolaan ja nettiyhteyden auki. Juttelin baarimikon kanssa välillä ja muutamien tuttavien kanssa naamakirjan välityksellä ja katselin, kun ihmiset sunnuntaina vilistivät pitkin Tukholman katua. Ja odottelin junaa. Seitsemäntoista tunnin matkaa kohti Narvikia. Toki tiesin, mikä se matka on, kun olen sen kerran tehnyt toiseen suuntaan.

Nukuin lopulta junassa varmasti noin kaksi tuntia. Laivassakin nukuin huonosti, joten oli kyllä aika väsynyt olo. Haisin taatusti pahalle, kun hiki päässä olin raahannut matkatavaroita ja edellisen kerran käynyt suihkussa laivalla lauantai-iltana ja nyt oli maanantai-iltapäivä. Narvikin turisti-infon tyttö jeesasi ystävällisesti kertomalla, mistä löydän bussipysäkin ja pankkiautomaatin. Siitä sitten yhdellä vaihdolla Sortlandiin, josta sisko tuli hakemaan autolla.

Pari yötä vietin siskon luona, ennen kämpän saamista. Piti käydä verotoimistossa ja työpaikalla pomon pakeilla ja niin edelleen. Sovin, että voisin aloittaa seuraavana päivänä. Jännitti kyllä aivan perkeleesti, koska eihän tuo trukki nyt ole mikään uusi kapine, mutta se, että on uusi toimintaympäristö, uudet olosuhteet, täysin uutta materiaalia, mitä ei tunne laisinkaan ja niin edelleen. Ja sitten kun siihen lyödään työnjohtaja, joka toki osaa englantia hieman, mutta kuitenkin vääntää norjaa murteella ja nopeasti vähän väliä, niin olihan siinä kelaamista.

Seitsemältä aamusta olin sitten työpaikalla ja löivät haalarit, hanskat ja kumisaappaat kouraan, joita sovittaa. Sopiviksi todettuani työnjohtaja osoitti trukkia ja totesi, että ota tuo ja seuraa perässä. Piti kysyä, missä tässä on vaihdevipu, kun en aluksi meinannut löytää. Trukki nyt on trukki, niin Suomessa kuin Norjassakin. Ainoastaan, kun olin tottunut suurimman osan ajasta ajamaan sormikoneella, kouravipukone hieman oli uutta, vaikka niilläkin olen ajellut.

Turskaa, hysaa ja seitä. Niin, miten helvetissä erotan hysan ja sein toisistaan!? Kerrottiin, että olisi sitten ihan hyvä oppia tunnistamaan ne melko nopeasti. Niitä kun pitäisi ajaa linjastoille. Siihen kun lisätään se seikka, että tehtaassa härvää armeijallinen romanialaisia kaladuunareita, jotka eivät aina oikein ymmärrä väistää tai ymmärrä ehkä jotkut paljon mitään muutakaan. Ja ajaa pitäisi tosiaan betonilattialla, mikä kivasti on kyllästetty vedellä ja kalan eritteillä. Kovakumirenkailla tietysti. Koeajallahan toki olen, joten paineista ei ollut puutetta.

Sitten ajoin, ajoin ja ajoin. Yritin pysyä kärryillä, mitä pitää ajaa minnekin. Kai se onnistui, kun ei kukaan ainakaan tullut valittamaan. Muutaman tunnin kuluttua työnjohto ilmoitti, että pihalla on auto, siinä on taljauslista, saa suorittaa. Ei lastauslaituria. Kuskille pumppu, itselle kylmähuoneeseen pumppu, jolla vetää lavat ovelle. Hiukan eurolavaa suurempia, pirun korkeita, styroksilaatikoita, ei kelmua. Pihalle, ei mitään sileää betonilattiaa enää. Senhän tietää, miten niille käy, kun ne kerrankin kaatuvat.

No eivät kaatuneet ja siinä sitten hoidin kaikki firman lastaukset ja purut parin päivän ajan. En tiedä, hoidinko ne nopeasti vai hitaasti. Kukaan ei ole antanut sinänsä palautetta. Mutta kai selvisin ihan kohtalaisesti ainakin. Mitä nyt meinasin perjantaina viimeisen lastauksen päätteeksi lyödä yhden väärän lavan kyytiin. Työnjohtaja kyllä vain naureskeli, mutta itseä ei naurattanut. Mutta kaitpa se siitä. Nyt on viikonloppu ja jos vielä huomenna kävisi kameran kanssa katselemassa ympärilleen.

Kuvattavaahan täällä riittäisi, jos vain on aikaa. Revontulia olisi tänään ollut ilmeisen paljon, mutta taivas oli sankasti pilvessä. Merikotkia jos kävisi huomenna hiukan etsimässä. Tulihan tuota ennen töiden aloitusta muutama kuva otettuakin.