Elämästä, rakkaudesta, kohtuudesta ja ihmistuntemuksesta

Olen ihan käsittämättömän väsynyt ja varmasti vähän kipeäkin. Tuo työrupeama taisi verottaa miestä ihan urakalla. Kolme vuorokautta olen vain maannut sohvalla ja katsonut leffoja ja yrittänyt parantua. Mutta nyt lopulta päätin kirjoittaa jotain, koska koin sen tarpeelliseksi.

Tämä ei ole helppo teksti. Tiedän sen jo nyt. Mutta jotenkin koen tärkeäksi kirjoittaa sen. Tiedän, että moni kelaa, miksi ylipäätään kirjoitan näitä, kun voisin pitää ajatukset omana tietonani. Mutta se on osa minua. Niin se vain on. Jos jostain ihmisestä tuntuu siltä, että en saisi kirjoittaa näin henkilökohtaista tekstiä, pitäkööt sen omana tietonaan.

Kuten tiedätte, kirjoitin tuossa joulun jälkeen tekstin siitä, miten olin tavannut viisi vuotta aiemmin naisen, jonka kanssa olen nyt lopulta vihdoin ja viimein parisuhteessa.

Sain siitä tekstistä kommentteja. Että se oli kovin romanttista. Ilmeisesti tapani kirjoittaa asiasta oli vaikuttanut myöskin kommentteihin. Uskoisin ainakin niin. Minä, joka nyt kirjoitan mitä kirjoitan. Osaan tai en.

Mutta se oli rehellisen ihmisen rehellistä tekstiä. Kuten on tämä seuraavakin. Se onkin se ainoa syy, miksi näitä kirjoitan. En minä kirjoita näitä kellekään. Kirjoitan näitä itselleni. Mutta jos joku tahtoo lukea, lukekoot. Joten kirjoitetaan nyt sitten vähän lisää...

Tänään illalla kaverini naamakirjassa kertoi, että Suomen televisiossa on alkanut uusi Bachelor Suomi - sarja. Olin, että ok. Mutta mielenkiintoni heräsi. Miksi? Enhän seuraa mitään tositv-paskoja?

Minua kiinnosti katsoa kyseisen sarjan aloitusjakso ihan siksi, että miltei mihin tahansa tositv-sarjoihin verrattuna kyseessä on sellaista shaibaa, jossa kuitenkin ihmiset ovat tosissaan ja aitoja. Tietysti leikkaukset ja muut tekniset seikat voivat pettää, mutta kuitenkaan ihmisten tunteita ei voi leikata.

No, mies oli pitkä, komea, urheilullinen, jonkin mainostoimiston menestyvä liiketoimintajohtaja. Parturissa oli käyty ja parta oli juuri ajettu sille tasolle, että jos sarja pidempään kestää, sitä pitää trimmata joka toinen aamu vähintään, että ei mene pilalle. Tiedän kyllä, mistä on kyse.

Hyvin sarjalle tyypillinen kaveri siis. Ulkoisesti ei mitään heikkouksia. Muutoinkin hyvin käyttäytyvä. Johon toki pystyy kyka hyvänsä hetkellisesti. Varsinkaan jos ei vedetä lärvejä.

Pari lasta miehellä oli. Ikää muuten pari vuotta enemmän kuin minulla. Espoosta. Kuitenkin oli valmis hankkimaan lapsia lisää. Mitä muutakaan mies tuossa tilanteessa voi sanoa, kun on armeijallinen nuoria naisia silmät kiiluen odottamassa ruusua?

Ja ne naiset. Toinen toistaan stereotyyppisempiä kivoja bimboja. Kyllä. Seassa oli myöskin aidompia ihmisiä. Ja lopulta yksi niistä aidoimmista kieltäytyi ruususta valintaseremoniassa ja lähti kotiinsa omasta tahdostaan. Olin yllättynyt, mutta en silti. Useampi bimboista miltei haukkoi henkeään, kun joku kehtasi kieltäytyä jatkosta. Tämä klassista tanssia opiskellut nainen ei vain kokenut oloaan hyväksi, kun pitää taistella useiden muiden naisten seassa yhden miehen huomiosta. Sääli miehelle. Hyvä naiselle.

Ja kun sanoin sanan "bimbo" pariinkin kertaan, sovitaan, että yliammuin. Moni heistä on taatusti hyvinkin maanläheistä porukkaa. Ehkä vain se yleinen olemus korostuu, kun pukeudutaan iltapukuihin ja pitää hetkessä tehdä vaikutus yhteen komeaan mieheen. Ymmärrettävää.

Ja toden totta, seassa oli hyvinkin asiallisia naisia. Toki muutama sellainen vamppi, etten jaksaisi jutella moisen kanssa ehkä kolmea nanosekuntia pidempää.

Miksi kerroin tästä sarjasta ja miksi ylipäätään kerroin siitä, mitä minä jaksaisin, kun minulla on jo oma nainen? Kerron teille!

Minähän olen siis pari vuotta tuota likimain täydellisyyttä hipovaa tv:n miestä nuorempi. En omaa paria tytärtä enkä edes hienoa työpaikkaa mainostoimistosta Helsingistä. En ole yhtä pitkä. Enkä myöskään ole yhtä lihaksikas. Ehkä olin joskus vuosia sitten, mutta sitten lässähdin.

Tahdon nyt kuitenkin jollain tapaa kirjoittaa edes jonkinlaisen yhteyden tuolle liibalaaballe tuosta shaibasarjasta ja sille, mitä itse tällä hetkellä koen. Yritän ainakin.

Nythän on niin, että kun aikanaan kirjoitin tuon edellisen kirjoituksen siitä, miten kohtasin lopulta - taas uudestaan - elämäni naisen, minähän aikanaan olin päättänyt, että en voi muuttaa Espooseen.

Tuo nainen, kenen kanssa nyt olen - ja todella haluan olla! - oli tuolloin ihana, kaunis, hoikka, nuori. Kaikkea mitä sinänsä tahdonkin. Mutta kun olin elänyt monta vuotta jossain kuplassa, jossa ajattelin, että naisen pitää olla sitä ja tätä: "Naisen pitää olla älykäs." "Naisen pitää olla menestyvä." "Naisen pitää olla kunnianhimoinen." Pitää olla sitä ja tätä. Pitää olla. Entä kun lopulta tajusin, että itse en ole mitään niistä. Ehkä älykäs. Ehkä.

Minähän hengasin joskus yli kymmenen vuotta sitten diplomi-insinöörin kanssa. Ensimmäinen tyttöystäväni oli niin älykäs, että ei minusta mitään vastusta olisi lopulta sille ollutkaan, jos oltaisiin todella ryhdytty väittelemään. Miten olisi ollut, jos hän luki sivun kirjasta ja muisti sen valokuvamaisesti lopun elämäänsä.

Minä aina ajattelin, että olen helvetin älykäs. No, jos olen niin helvetin älykäs, miksi olen sitten trukkikuskina Norjassa?

Minulla on todella hyvä muisti. Trivial Pursuitissa monikaan tuskin minua voittaisi helpolla ainakaan. Mutta mitä mitä se kertoo kenestäkään? Opin kieliä helposti, kun vain pakotan itseni siihen. Se on nyt tullut todistettua. Opin paljonkin asioita, kun vain pistetään oppimaan. Ehkä se kertoo eniten tahdostani oppia.

Mutta mitä sitten? Mitä väliä millään näillä on minkään elämässä tärkeän kanssa?

Minä tapasin viime kesänä uudestaan naisen, jota ihailin aivan yli kaiken viisi vuotta sitten. Ja tiedän nyt myös, että tunne oli molemminpuolinen. Tai ainakin hän on sanonut minulle niin. Että "siitä hetkestä kun näin sinut, tiesin, että meidät on tarkoitettu yhteen". Enkä epäile sitä hetkeäkään. Koska tunne oli tuolloinkin molemminpuolinen. Se oli. Olin vain "vitun idiootti". Typerä mies, joka kuvitteli jotain, millä ei ole mitään merkitystä ja ei ollut vielä edes lopulta kasvattanut älykkyyttään sen vertaa, että olisi ymmärtänyt, mikä todella on  merkityksellistä.

Hyvä ystäväni, jonka nimeä en tässä nyt tule mainitsemaan, mutta jos lukee tämän, todennäköisesti tunnistaa itsensä, kysyi minulta aikanaan, kun olin eronnut, että "mikä teillä sitten mätti?"

Sanoin, että suhde oli hyvä, mutta fyysisesti se ei ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt lopulta olla. Ystävää ei voi rakastella.

Ja hän sanoi hiukan hämmentyneenä, että "Mitähän vittua?!" Hän sanoi, että hänen mielestään minä olen aina ollut ihminen, jolle olennaisinta on se, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana.

No niin onkin, mutta joskus ihmisen pitää oppia kaikki kantapään kautta ja lopulta ymmärtää, että jos asiat eivät vain mene niin kuin niiden tahtoisi menevän, on lopulta ymmärrettävä pysähtyä ja miettiä tovi.

No minä sitten aikanaan pysähdyin miettimään niitä pariksi vuodeksi, Norjaan. Ja kun viime kesänä kuulin naiseltani, että "hommat menevät päin helvettiä", tiesin, että asia on selvä. Minä tiedän, mitä minä haluan.

Palaan vielä tähän hienoon suoamalaiseen tositv-sarjaan ja samalla itseeni. Ymmärrän, että se on vain tv-showta ja ihmiset menevät sinne seikkailunkin halussa. Mutta silti, me kaikki, jotka emme joskus elä rakastavassa parisuhteessa, haluamme sitä. Se on tyystin ymmärrettävää, että sitä hakee keinoin millä hyvänsä. Ja ei moinen tv-sarja ole millään tavalla paheksuttavaa.

Mutta mitä minä paheksun, on ihmisten pinnallisuus. Katsoin sen ensimmäisen jakson ja itse asiassa ennen kuin ryhdyin tätä kirjoittamaan ja katsomaan kyseistä aloitusjaksoa, mietin tätä kirjoitusta ja mietin sitä, että jos minulla ei olisikaan maailman ihaninta naista. Totuus on se, että niistä naisista, jotka ohjelmaan astuivat, minua olisi edes alustavasti kiinnostanut ehkä kaksi.

Ei kyse ole ulkonäöstä. Sarjassa on monia toinen toistaan kauniimpia naisia. Kyse on olemuksesta. Kyse on luonteesta. Reaktioista. Kemiasta. Jostain, mitä ei voi selittää.

Minä viisi vuotta sitten ajattelin, että ehkä en voisi muuttaa Espooseen asti, kun se vaan on niin vaivalloista ja se nainen, joka on niin ihana, ei ehkä ole mikään astrofyysikko ja vähän jotenkin ajattelin, että onko minulla hänen kanssaan tarpeeksi keskusteltavaa. Ajattelin oikeasti, että kun minun pitäisi saada nainen, joka on sitä ja tätä. Olin ihan vitun idiootti. Anteeksi kielenkäyttöni.

Tuo nainen, jonka kanssa nyt olen lupautunut elämään lopun ikääni, on maailman herttaisin, rehellisin avoimin nainen, jonka olen koskaan tavannut. Ja sen lisäksi tämä nainen on vielä ihan käsittämättömän hyvän näköinen.

Minä voin aivan vapaasti pohdiskella politiikkaa omassa päässäni, jos vain tuo nainen jaksaa katsella miestä, joka itse asiassa on varmasti miltei jok'ikisin tavoin heikompi kuin se 37-vuotias markkinointijohtaja Espoosta, joka nyt telkkarissa vokottelee niitä bimboja. Toivon, että hän löytää itselleen mieleisen kumppanin.

Mutta minä olen vihdoin löytänyt ne kriteerit, joita minä tarvitsen. Toivon, että tuo toinen osapuoli on löytänyt myös. Ja sanon vielä, että olen kaikkea muuta kuin täydellinen. Vaikeita hetkiä on vielä edessä. Enhän minä edes tiedä, mitä minä teen sen jälkeen, kun muutan pois täältä Norjasta.

Mutta vaikeudet on mahdollista voittaa, jos on olemassa kaksi ihmistä, jotka vain uskovat siihen. Ja myöskin molemmilla on tahto yrittää. Loppuun asti. Kun on yhteinen hyväksyntä, käsitys ja usko, kaikki on mahdollista.

Niin, ja joudun nyt vielä kuitenkin palaamaan siihen kohtaan tekstissä, jossa hyvä ystäväni totesi näistä seikoista, jotka tapahtuvat useimmiten suljettujen ovien takana. Kun hän vähän oli sitä mieltä, että se on oleellista allekirjoittaneelle. Hä?

Voi veljet!

17.12.2010

Tänään kaivelin vanhoja valokuvia. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että halusin selvittää erään päivämäärän.

Päivämäärä oli 17. joulukuuta 2010. Se ilmeni yllä olevan kuvan exif-tiedoista.

Olimme tuolla päivämäärällä taas kerran peelojen kanssa punavalkoisessa purkissa Itämerellä matkalla kohti Tukholmaa, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Monta hytillistä porukkaa ja bileet taas kerran katossa.

Ainoastaan tuo reissu erosi aiemmista sellaisella tavalla, että muistan kun porukkaan oli lyöttäytynyt jonkin ryhmän jäsenen mukana semmoinen langanlaiha kivasti hymyilevä blondi, joka ei paljoa puhunut. Ja kuvahan siitä piti ottaa. Ajattelin, että tuskinpa se minusta nyt olisi ainakaan kiinnostunut, kun niin hissukseen oli. Mutta pitihän siitä kuitenkin selvää ottaa. Allekirjoittaneelle kun tuo puhuminen harvemmin on kovin suuri ongelma ollut. Jos joku ei tiennyt.

No, bileet olivat hyvät ja Tukholmakin nähtiin. Ainakin kannelta. En rehellisesti sanottuna enää muista tarkemmin. Se on jännä, miten ihminen unohtaa monia asioita, mutta taas toisia asioita ei sitten millään.

Lopulta sen verran tuli sen blondin kanssa juteltua, että käänsin vielä tulevana jouluna vanhan Escortini nokan kohti Espoota. Ja tulipa vielä toinenkin reissu purkissa samaiseen folkhemmetin pääkaupunkiin tehtyä, samainen neiti mukana tietysti.

En tiedä, mitä sitten tapahtui. Olin kolmekymppinen. Neiti kahdenviiden. Lappeenrannasta on julmettu matka Espooseen, ajattelin. Eihän tällaiset jutut voi mitenkään toimia. Elämä on niin hankalaa muutoinkin.

Minä menin omia menojani ja neiti omiaan. Ehdin muuttaa Imatralle ja neitikin löysi itselleen oman prinssinsä. Joskus toki mietin, miten asiat voisivat olla toisin, jos olisin vain tehnyt rohkeampia ratkaisuja. Mutta tehty mikä tehty ja kaikkia tehtyjä asioita ei saa tekemättömäksi. Muttei se silti estänyt itseäni asiaa joskus miettimästä. Kuitenkin kun neiti prinssinsä kanssa rakenteli omaa elämäänsä, ajattelin, että antaapa olla. Se, mitä tapahtuu, on sitten tapahtuakseen. Vaikken nyt mihinkään kohtaloihin uskokaan. Uskoisi nyt ensin edes säätiedotuksiin.

Ehdin muuttaa Imatralta takaisin Lappeenrantaan ja vielä uudelleen ja vielä siinä hankkiutua parisuhteeseenkin, joka lopulta osoittautui hölmöimmäksi asiaksi, mitä olen kaiketi ikinä tehnyt.

Mutta eihän se nyt siihen sitten jäänyt, kun tämän suhteen jälkeen päätinkin muuttaa, en Imatralle, en Espooseen. En. Vaan Norjaan.

Viime kesänä olin lomilla Suomessa ja pidimme sitten vanhojen peelojen kanssa puistokekkerit Alppipuistossa Lintsin kupeessa. Lämpimänä elokuun iltana. Ja se langanlaiha kivasti hymyilevä blondi saapui paikalle myös. Moikkaamaan. Eihän oltu nähty vuosiin.

Bileet olivat taas hyvät ja lopulta kun väki oli vain vähentynyt ja jakautunut ympäri Helsingin kuppiloita, istuimme blondin kanssa kahdestaan Kolmessa Kaisassa. Kello oli kaksi yöllä, kun lopulta blondi sanoi, että kaikki menee päin persettä. Että erota pitäisi. Kuuntelin ja sanoin, että teet kuten parhaaksi näet ja itselleni lopulta merkityksellistä on vain se, että hän olisi onnellinen.

Nyt näin jälkikäteen on varmasti helppo todeta, että se oli se momentti, jossa tiesin jo, että jotain isompaa tapahtuu taatusti vielä joskus myöhemmin. En toki sitä todella silloin tiennyt.

Palasin lomien jälkeen Norjaan sorvin ääreen ja en tahtonut liikaa ajatella menneitä, koska olenhan kuitenkin ihminen, joka ei mene ajamaan asioitaan väkisin. Jos jotain on tapahtuakseen, ne kyllä sitten tapahtuvat.

Ja sitten joskus syksyllä sain lukea, että lopulta blondi oli päättänyt lähteä omille teilleen. Laitoin viestin, että jos ostan lentoliput, tulisiko neiti jouluksi tänne. Ja tokihan neiti tulisi. Vain ei lentoja enää työkuvioiden vuoksi pystynyt hankkimaan. Joten muuta vaihtoehtoa ei jäänyt kuin se ainoa: Panu lähtee sitten jouluksi Suomeen.

Ja minulla oli ehkä paras joulu ikinä. Ja se myöskin nyt sitten tarkoittaa sitä, että Luoman poika muuttaa jollain aikataululla takaisin Suomeen. Tarkkaa suunnitelmaa ei vielä ole ja ei ole itse asiassa mitään käsitystä siitäkään, mitä sen jälkeen tekisin. Mutta elämässä asiat aina järjestyvät jotenkin, jos vain riittävästi yrittää.

Ja nyt se neiti on kolmenkymmenen ja minä sen kolmenkymmenenviiden. Viisi vuotta siinä meni ja piti matkustaa 1,5 tuhannen kilometrin päähän, jotta näkee riittävän lähelle. Olen joskus todennut, että en voi ryhtyä suhteeseen, kun nainen asuu Espoossa. Oikeasti?

Olisikohan tässä nyt kuitenkin viiden vuoden sisään edes jonkinasteinen henkisen kasvun paikka ollut mahdollinen?

En ole varsinaisia mottomiehiä, mutta aina jankannut sitä samaa, että jos elämässä ikinä mitään pitää katua, niin ennemmin sitten niitä asioita, joita teki kuin niitä, jotka jätti tekemättä. Joskaan tätä nyt ei kyllä taatusti tarvitse ikinä katua. Siitä olen ihan varma.