17.12.2010

Tänään kaivelin vanhoja valokuvia. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että halusin selvittää erään päivämäärän.

Päivämäärä oli 17. joulukuuta 2010. Se ilmeni yllä olevan kuvan exif-tiedoista.

Olimme tuolla päivämäärällä taas kerran peelojen kanssa punavalkoisessa purkissa Itämerellä matkalla kohti Tukholmaa, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Monta hytillistä porukkaa ja bileet taas kerran katossa.

Ainoastaan tuo reissu erosi aiemmista sellaisella tavalla, että muistan kun porukkaan oli lyöttäytynyt jonkin ryhmän jäsenen mukana semmoinen langanlaiha kivasti hymyilevä blondi, joka ei paljoa puhunut. Ja kuvahan siitä piti ottaa. Ajattelin, että tuskinpa se minusta nyt olisi ainakaan kiinnostunut, kun niin hissukseen oli. Mutta pitihän siitä kuitenkin selvää ottaa. Allekirjoittaneelle kun tuo puhuminen harvemmin on kovin suuri ongelma ollut. Jos joku ei tiennyt.

No, bileet olivat hyvät ja Tukholmakin nähtiin. Ainakin kannelta. En rehellisesti sanottuna enää muista tarkemmin. Se on jännä, miten ihminen unohtaa monia asioita, mutta taas toisia asioita ei sitten millään.

Lopulta sen verran tuli sen blondin kanssa juteltua, että käänsin vielä tulevana jouluna vanhan Escortini nokan kohti Espoota. Ja tulipa vielä toinenkin reissu purkissa samaiseen folkhemmetin pääkaupunkiin tehtyä, samainen neiti mukana tietysti.

En tiedä, mitä sitten tapahtui. Olin kolmekymppinen. Neiti kahdenviiden. Lappeenrannasta on julmettu matka Espooseen, ajattelin. Eihän tällaiset jutut voi mitenkään toimia. Elämä on niin hankalaa muutoinkin.

Minä menin omia menojani ja neiti omiaan. Ehdin muuttaa Imatralle ja neitikin löysi itselleen oman prinssinsä. Joskus toki mietin, miten asiat voisivat olla toisin, jos olisin vain tehnyt rohkeampia ratkaisuja. Mutta tehty mikä tehty ja kaikkia tehtyjä asioita ei saa tekemättömäksi. Muttei se silti estänyt itseäni asiaa joskus miettimästä. Kuitenkin kun neiti prinssinsä kanssa rakenteli omaa elämäänsä, ajattelin, että antaapa olla. Se, mitä tapahtuu, on sitten tapahtuakseen. Vaikken nyt mihinkään kohtaloihin uskokaan. Uskoisi nyt ensin edes säätiedotuksiin.

Ehdin muuttaa Imatralta takaisin Lappeenrantaan ja vielä uudelleen ja vielä siinä hankkiutua parisuhteeseenkin, joka lopulta osoittautui hölmöimmäksi asiaksi, mitä olen kaiketi ikinä tehnyt.

Mutta eihän se nyt siihen sitten jäänyt, kun tämän suhteen jälkeen päätinkin muuttaa, en Imatralle, en Espooseen. En. Vaan Norjaan.

Viime kesänä olin lomilla Suomessa ja pidimme sitten vanhojen peelojen kanssa puistokekkerit Alppipuistossa Lintsin kupeessa. Lämpimänä elokuun iltana. Ja se langanlaiha kivasti hymyilevä blondi saapui paikalle myös. Moikkaamaan. Eihän oltu nähty vuosiin.

Bileet olivat taas hyvät ja lopulta kun väki oli vain vähentynyt ja jakautunut ympäri Helsingin kuppiloita, istuimme blondin kanssa kahdestaan Kolmessa Kaisassa. Kello oli kaksi yöllä, kun lopulta blondi sanoi, että kaikki menee päin persettä. Että erota pitäisi. Kuuntelin ja sanoin, että teet kuten parhaaksi näet ja itselleni lopulta merkityksellistä on vain se, että hän olisi onnellinen.

Nyt näin jälkikäteen on varmasti helppo todeta, että se oli se momentti, jossa tiesin jo, että jotain isompaa tapahtuu taatusti vielä joskus myöhemmin. En toki sitä todella silloin tiennyt.

Palasin lomien jälkeen Norjaan sorvin ääreen ja en tahtonut liikaa ajatella menneitä, koska olenhan kuitenkin ihminen, joka ei mene ajamaan asioitaan väkisin. Jos jotain on tapahtuakseen, ne kyllä sitten tapahtuvat.

Ja sitten joskus syksyllä sain lukea, että lopulta blondi oli päättänyt lähteä omille teilleen. Laitoin viestin, että jos ostan lentoliput, tulisiko neiti jouluksi tänne. Ja tokihan neiti tulisi. Vain ei lentoja enää työkuvioiden vuoksi pystynyt hankkimaan. Joten muuta vaihtoehtoa ei jäänyt kuin se ainoa: Panu lähtee sitten jouluksi Suomeen.

Ja minulla oli ehkä paras joulu ikinä. Ja se myöskin nyt sitten tarkoittaa sitä, että Luoman poika muuttaa jollain aikataululla takaisin Suomeen. Tarkkaa suunnitelmaa ei vielä ole ja ei ole itse asiassa mitään käsitystä siitäkään, mitä sen jälkeen tekisin. Mutta elämässä asiat aina järjestyvät jotenkin, jos vain riittävästi yrittää.

Ja nyt se neiti on kolmenkymmenen ja minä sen kolmenkymmenenviiden. Viisi vuotta siinä meni ja piti matkustaa 1,5 tuhannen kilometrin päähän, jotta näkee riittävän lähelle. Olen joskus todennut, että en voi ryhtyä suhteeseen, kun nainen asuu Espoossa. Oikeasti?

Olisikohan tässä nyt kuitenkin viiden vuoden sisään edes jonkinasteinen henkisen kasvun paikka ollut mahdollinen?

En ole varsinaisia mottomiehiä, mutta aina jankannut sitä samaa, että jos elämässä ikinä mitään pitää katua, niin ennemmin sitten niitä asioita, joita teki kuin niitä, jotka jätti tekemättä. Joskaan tätä nyt ei kyllä taatusti tarvitse ikinä katua. Siitä olen ihan varma.