Olen nyt asunut täällä hevon kuusessa vuoden, neljä kuukautta ja seitsemäntoista päivää. Laskin aivan itse.
Sinä aikana olen mielestäni oppinut nyt puhumaan norjaa aivan välttävästi. Tänään koin onnistumisen tunteita, kun kävin ystäväni Marjon kyydillä Sortlandissa kaupoilla pikku krapulassa.
Juttelin myyjien kanssa useamman kerran ja kieleni ei mennyt kertaakaan solmuun, vaikka paha tapani onkin aina puhua nopeasti. En mahda sille mitään. Itsetuntoni ei anna myöden, että hidastaisin menoa. Joskus se myöskin luo noloja tilanteita, kun takeltelen. Nyt ei käynyt niin. Henkilökohtainen ylpeyteni ei anna itselleni tilaa puhua norjaa suomenruotsalaisittain. Ei vaan anna. Tiedän. Olen hölmö. Vaikka mentäisiin metsään, niin mennään sitten saappaat jalassa ja kaadutaan.
Viime viikolla sanoin työkaverilleni, kun verestettiin kalaa linjalla, että joskus kaipaan mäkkäriä aivan jumalattoman paljon. Ja se on totuus. Täällä hevon kuusessa kun ei ole mitään merkkiruokapaikkoja.
Ja Suomeenkin kaipaan. Aina välillä. Varsinkin kun mietin kesää. Festareita. Saimaata. Rantasaunoja. Savusaunoja! Terasseja. Kuumia kesäpäiviä. Lappeenrannan katuja. Jopa Helsinkiä. Sielläkin olisi monia kavereita, joita olisi kiva joskus nähdä. Ja esimerkiksi istua Molly Malonesin terassilla siinä julmetun vilkkaan kadun vierellä, josta bussit painavat kurvia kohden. Pöly lentää ja olut maistuu.
Mutta sinne on pitkä matka. Ei ehkä fyysisesti, mutta ajallisesti. Voi olla, että vietän ensimmäisen kunnon kesälomani vuoden kuluttua. Duunia on painettava täällä. Ja sehän on hyvä. Että on duunia. Suomessa se ei olisi tällä hetkellä todennäköisesti itselleni mahdollista.
Mutta en minä täällä ole vain siksi, että olisi töitä. Kuten olen aiemminkin sanonut, viihdyn täällä. Mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö kaipaisi joskus Suomeen ja varsinkin kesäisin.
Töissä eräs romanialainen kaveri minulta kysyi, että kun hänkin harrastaa valokuvausta, mitä minä kuvasin sitten Suomessa, ennen kuin tulin tänne. Koska "eihän siellä ole mitään vuoria tai muuta siistiä". Koska sanoin, että pidän myöski maisemavalokuvaamisesta.
En ryhtynyt selittämään siinä sitten hänelle englanniksi, mikä Suomesta tekee hienon. Koska se olisi vaatinut enemmän kuin sanoja.
En minä osaa edes suomeksi - saatikka sitten englanniksi, vaikka sitä ihan kohtalaisesti osaankin - selittää kenellekään ilman kuvia, mikä Suomessa on hienoa. Mutta hieno maa se on. Ei sellaisia maisemia, mitä vaikkapa Puumalan ja Punkaharjun vesimosaiikeista löytyy, ole missään muualla maailmassa. Eteläsuomalainen järvimaisema kesän keskellä on jotain lumoavaa. Kolin laelta näkee kauas. Ja näkee jotain, mitä ei näe missään muualla. Eikä Kuusamon vaaroja voita paljon mikään. Ainoastaan sen voittaa vielä koilliskaira. Ja itämeren saaristo on myös jotain näkemisen arvoista. Vaikka itse järvien mies olenkin.
Täällä minä näen vuoria joka päivä. Joskus kiipeän niille. Ne ovat hienoja. Ne ovat jylhiä ja pienellä kiipeämisellä näkee pitkälle. Vuonojen toiselle puolen. Näkee isoja saderintamia omin silmin, jotka vettä taikka lunta pudottavat. Mutta vuori on vuori. Se on aina erilainen, mutta joka paikassa silti samanlainen. Joskus toivoisin, että norjalaisille joku markkinoisi suomalaista maisemaa. Ja vaikka muillekin. Japanilaiset ja britit sekä saksalaisethan sen ovat jo löytäneet.
Ei. Tämä ei tarkoita sitä, että minulla olisi koti-ikävä, tai että en haluaisi olla täällä, missä nyt olen. Varsinkin kun juuri olen muuttamassa omaan huoneistoon. Ja olen käynyt siellä nyt parina iltana vuokraisäntää jeesaamassakin remontissa. Kämppään tulee tyystin uudet pinnat ja tilaakin on reippaasti. Niin reippaasti, että olin jopa ajatellut rakentaa sinne oman aivan pienen valokuvastudion. Tiedä sitten, mitä sillä teen, mutta jos ei muuta, leikin itsekseni.
Kyllä täällä viihdyn. Ja työssäniki viihdyn. Mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö välillä kaipaisi Suomea ja varsinkin sitä Suomen kesää, mistä tuossa aimmin totesin. Suomen luonto on hieno. Norjalaiset täällä ovat erityisen ylpeitä omasta luonnostaan. Eivätkä oikeastaan edes tiedä, miltä esim. näyttää Suomen Lapissa. Joku tietää, mutta ei sitten ainakaan tiedä, millaista on kiivetä Saimaalla korkealle ja katsella sitä jääkauden muovaamaa mosaiikkimaisemaa. Mutta se nyt on vain kylmä fakta. Suomi ei oikein kiinnosta moniakaan.
Enkä minä jaksa ihmisille tuputtaa. Niin kauan kun en itse elä siitä maisemasta. Mieluummin pidänkin sen vain itselläni. Mutta kuitenkin, seuraavan kerran, kun tulen Suomeen kunnon kesälomalle, lyön tiskiin naamakirjaan sellaisen valokuvagallerian ajastani siellä, että se ei jätä ketään norjalaista tuttuani kylmäksi.
Lupaan sen.
Hyvää kesää kaikille tutuille ja tuntemattomille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti