Mitä sit?

Mietin tuossa aiemmin tänään, kun olin katsellut Liigan lätkäfinaalit loppuun, että jos vaikka kampaisin naamani ja lähtisi baariin.

En nyt sitten lopulta jaksanut lähteä minnekään. Miksi? Koska miksi lähtisin?

Tästä tekstistä ei tule järin pitkää, mutta toivottavasti sitäkin kovempi ns. "statement".

Tuossa vuoden vaihteessa totesin, että olisin vuoden tyystin ilman alkoholia. Sen ajatuksen taustalla oli yksinkertaisesti se, että tahtoisin kokeilla omia rajojani. No, lopulta kun kevään turskasesonki oli kovimmillaan ja olin aivan aidosti niin henkisesti kuin fyysisesti hyvin lopussa, totesin yksinkertaisesti itselleni, että taidanpa ottaa pari olutta.

Kestin sitä rallia tovin ilman, mutta aika nopeasti tuli mieleeni se ajatus, että miksi en voisi vähän nollata päätäni. Ja täten nollasinkin.

Olenko heikko? En tiedä. Olen ehkä ihminen.

Mutta kun sesonki loppui ja luppoaikaa löytyi, en oikein tiennyt, mitä tekisin kaikella vapaa-ajallani ja eivät kelitkään paljon suosineet, että olisi ulos lähtenyt mitään tekemään. Likimain joka päivä tuuli yli kymmentä metriä sekunnissa ja jos ei tullut vettä, tuli räntää tai rakeita. Kameran käyttäminen on tuolloin melko lailla turhaa.

No, tässä nyt on tullut kolmisen viikkoa lähinnä pyörittyä kotona ja mietittyä tulevaisuutta. Välillä olen ottanut kameran ja yrittänyt leikkiä sen kanssa jotain, koska se on jotain, mihin en ikinä kyllästy.

Mutta tänään tosiaan mietin, että jos lähtisin ravintolaan katsomaan menoa. Mutta miksi lähtisin? Olen nähnyt sen saman menon ties miten monta kertaa. Ja tuskin se siitä mihinkään muuttuu.

Lupasin itselleni vuoden alussa, että tämän vuoden lopussa olen fyysisesti hyvin eri kunnossa. Ja se lupaukseni pitää edelleen. Kait nyt tuli taas tietty mitta täyteen tässä jahkailussa.

Työt alkavat toukokuun ensimmäisenä maanantaina ja nyt lähinnä mietin, että pitäisi kaiketi säästää rahaa, että voisin ostaa auton. Miksi? En autoa varsinaisesti tarvitsisi, mutta joskus se ärsyttää, kun joutuu joka aamu lähtemään töihin aamuvitoselta, tuli sitten rakeita, räntää tai vettä kaamalla. Polkupyörällä. Kahdeksan kilometriä.

Joten se pointti onkin ainoastaan se, että nyt taas riittää tuo nysvääminen, mitä on tullut tehtyä maaliskuun lopulta.

Torstaina tuli eräs ajanmitta täyteen täällä. Voi veljet. Päätelkää siitä. Mutta ei se oikein riitä. Totuus on se, että Luoman poika on aikalailla täällä paitsiossa ulkomaalaisena ja jotenkin tuntuu siltä, että edes suomalaisuus ei ole plussaa siinä sekametelisopassa.

Ja tästä johtuen on vain keskityttävä tulevaisuuteen. Pistän itseni kondikseen. Lähden todella sinne salille. Ja herään useammin aamuyhdeltä kameran kanssa kuuta ja lintuja bongaamaan.

Koska nuo edellä mainitut seikat antavat moninverroin enemmän kuin istuminen paikallisessa pubissa aina niiden samojen naamojen kanssa, joista ei ole muuta seuraa kuin jauhaa paskaa humalassa.

Jos olisin vaikka aidosti urheilullinen ihminen, voisin vaikkapa joskus netin välityksellä löytää jotain naisia, joiden kanssa käydä aitoa keskustelua. Norjaahan sinänsä osaan kyllä puhua.

Totuus on se, että kun on aikaa ja ei paljon tekemistä, on helppo vain maata himassa, vääntää pizzaa ja välillä vähän ottaa bisseä. Toki työt taas alkavat ja kameran kanssa olen edennyt kohtalaisesti. On jopa hiukan kontakteja sen suhteen, että ehkä joskus laitteiston ollessa kondiksessa, voisi löytyä jotain pientä keikkaakin. Mutta muutoin se saa nyt riittää. Tuo nysvääminen. Minä en tullut tänne Norjaan makaamaan himassa ja degeneroitumaan. Vaikka siinä välissä töitä tekisinkin. En.

Minä tulin tänne menestymään.

Suomalainen Suomessa

Ajattelin, että tulen Lappeenrantaan aurinkolomalle kaamoksesta.

Tulin viikko sitten ja aurinkoa ei ole paljon tarvinnut katsella. Tuossa yhtenä päivänä auringon olisi ehkä voinut nähdä, mutta nukuin niin pitkään, että meni sekin huvi sitten ohi.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta jostain syystä unirytmi koko ajan tuntuu pysyvän kivan aamu-unipainotteisena. Ehkä se rytmi tuolta pohjoisesta lähtien ei vain meinaa tasoittua. No, ei ole niin vakavaa. Jotain kaamosväsymystä kyllä silti on selkeästi havaittavissa.

Muuten sitten tämä kulunut viikko on ollut ihan mielenkiintoinen. On nähty kavereita, käyty lätkämatseissa ja leffassakin kävin katselemassa Hobitin CGI-mättöä 3d-lasit päässä. Varsin mukavaa.

Kun ihan ensiaskeleita vajaan vuoden jälkeen astelin kotikaupunkini kamaralla, oli vähän kumma fiilis. Omalla äidinkielellä voi asioida missä vaan. Tosiaan jo Torniossa ensifiilikset olivat melko hämmästyttävät saman asian tiimoilta.

Entäs nuo ruokakaupat? Ne ovat jättimäisiä marketteja ja hyllymetreittäin on einestä ja grillimakkaraa ja vaikka mitä tavaraa, prosessoitua ja prosessoimatonta.

Maitoja on maitotuotehyllyssä vaikka minkälaisia. Rahkoja ja jugurtteja hirmuinen setti. Oluita, limonadeja ja tuoremehuja hurjat määrät. Muroja ja myslejä sataa eri vaihtoehtoa. Puuroa löytyy ties millä eri sekoituksella ja on sillä ja tällä marjalla ja pussilla tai ilman. Juustoja on niin paljon, että miettii vain tovin, että mitä ihmettä ihmiset noilla kaikilla tekevät.

Meetvurstia, leikkelettä ja ties mitä kalkkunaa on niin julmettu valikoima erilaista pakettia ja ties missä koossa, että ei hetkeen meinaa ymmärtää, että mitä tuosta nyt poimisi.

Suomessa on kaupoissa aivan käsittämätön määrä valikoimaa päivittäistavarakaupassa verrattuna Norjaan. En toki tiedä tarkalleen miksi, mutta on kuitenkin. Uskoisin ainakin yhden syyn olevan Norjan tullipolitiikassa. EU:ssa tavara liikahtaa. Kyllä se vertaus, että Prisman kissanruokahylly on norjalaisen peruskaupan kokoinen, on vähän liioiteltu. Mutta ei se nyt kovin kauas jää.

Ja kyllä tietyt tuotteet ovat selvästi halvempia. Jotkut sitten ovat varmaankin melko samoissa lukemissa. Vertailua taas nyt vähän haittaa tuo kruunun kurssin sukellus. Eivät toki mihinkään Venäjän menoon joudu, mutta en itse muista, milloin Norjan kruunu olisi ollut niin alhaalla kuin nyt. Vaihtokurssi on tippunut noin 1,5 vuodessa seitsemästä ja puolesta yli yhdeksään kruunuun eurolla.

No sitten se toinen puoli suomalaisesta päivittäistavarakaupasta. Myönnän, vertailu ei ole tyystin kelpoinen, koska paikka jossa punkkaan, on Sammonlahti. Mutta nyt kun viikon olen pyörinyt täällä ja keskustassa sekä sitten bussilla näiden kahden pisteen väliä, on yleinen ilme kadulla aika erilainen.

Tietysti myös sekin vaikuttaa, että nykyinen asuinpaikkani on pieni kylä pohjoisessa ja tämän hetkinen vertailukohta monikymmenkertaisesti suuremman kaupungin kaupunginosa, jossa asuu suuri osa alimmasta yhteiskuntaluokasta.

Mutta ihmisten yleinen pukeutuminen, kaduilla ja kaupan kulmalla ja kassajonossa avoimesti humalaisten ihmisten näkeminen toi jotenkin kyllä selvästi kotoisen fiiliksen. Ei aivan heti tulisi mieleeni, että Norjassa joku paikallinen natiivi ja vielä eläkeläisnainen kantaisi täyttä lavaa halvinta kaljaa kassissa kaupasta kotiin sunnuntaina keskipäivällä. Ja jos ei varsinkaan kantaisi sen myötä mitään muuta sieltä kaupasta.

Mutta pitää nyt toki puolustukseksi sanoa se, että jos suomalaisessa katukuvassa näkyy alkoholi, ei se tietysti tarkoita sitä, etteikö Norjassa juoppoja olisi. Kyllä niitä on. Ne eivät vain näy.

Varmasti kokonaiskulutuksessa eroa Suomen "voitoksi" on, kuten tilastotkin jo kertovat. Mutta ei totuus siis ole niin mustavalkoinen. Enkä itse asiassa kirjoitakaan siitä, että jotenkin kokisin Suomen huonommaksi paikaksi. Tai että suomalaiset olisivat jotenkin huonompia ihmisiä. Kirjoitin vain siitä, mitä ihminen näkee ja piste. Kyllä minulle tuo vajaa vuosi jo opetti, että norjalaiset voivat olla aivan helvetinmoisia juntteja. Ja juoppojakin.

Mutta silti se nyt on pistänyt silmään. Toinen asia, mikä sitten on pistänyt silmään on Lappeenrannan yleinen taloudellinen ilmapiiri. Keskustassa liikkeitä pistää lappuja luukulle ja siellä sun täällä kaupoilla on loppuunmyyntejä. Uutta rakennetaan, mutta ilmeisesti jo jotkut paikat jäävät valmistuessaan mahdollisesti tyhjilleen tai ainakin niiden tiloihin joudutaan aivan julmetunlaisella työllä ja tuskalla etsimään uutta vuokralaista, kun alkuperäinen tulija onkin jo perunut.

SaiPan pelissä sen näki. Porukkaa ei käy kuten vuosi sitten, vaikka pelitkin ovat sujuneet varsin hyvin. Vuosi sitten jos meni hallin oluttiskille, sai olla kuin sillit suolassa. Nyt katsoin, että voisi vaikka heitellä kärrynpyöriä siinä keskellä baarin lattiaa.

Vuodessa ehti tapahtua Suomessa paljon. Tämä nyt on ihan puhtaasti vain yhden mistään mitään tietämättömän fiilispohjaista löpinää. Mutta jokin tuossa yleisessä ilmapiirissä on muuttunut. Ja tänäänkin taas kuulin erään tuttavan lomautuksesta. Ja kuitenkin olen ymmärtänyt, että tämä ei ole kyseisen henkilön työhistoriassa ihan juokavuotista kauraa, jos on ollut ikinä. Ja olen jo ehtinyt viikon aikana pariltakin ihmiseltä kuulla irtisanomisista sekä siitä, miten suurella todennäköisyydellä kohta tulee jengille kenkää. Ei mitään lomautuksia, vaan fudua takapuoleen vaan.

Voi olla, että minulla ei ole varsinaisesti kiirettä muuttaa takaisin.

No, mutta ei ollut tarkoitus olla mikään negatiivisuuden ruumiillistuma ja pirujen seinille maalailija. Totesin taas tässäkin vain sen, mitä olen nähnyt. Mutta kyllä selvästi huomasin heti, miten erilaiset yleiset ilmapiirit ovat näiden kahden maan välillä juuri nyt. Eihän Norjakaan mikään onnela ole. Kyllä sielläkin työmaailma on ihan kovaa ja kilpailtua ja mitään ei saa tarjottimella. Mutta jotenkin juuri nyt vain on jäänyt maku visiitiltä, että jos Norjassa ei ole tarjoitinta, niin ei täällä ole edes varausnumeroita, mistä tapella. Hitto, että olenkin taas positiivinen!

No, uskon suomalaisiin ja suomalaiseen luonteeseen ja tiedän, että kun selkä menee tarpeeksi tiiviisti seinää vasten, alkaa tapahtua.

Joulu tulee ja niin edelleen. Ollaan positiivisia. Täällä kuitenkin hyllyt pursuavat vadelmaista sokerikuorrutusmuroa ja mustikkapussipuuroa sekä kolmeatoista erilaista Atrian grillimakkaraa. Ja niitä sitten säestävät ne kuusi muuta eri valmistajaa omilla tuotteillaan. Eihän se huonosti ole sekään. Kun menen takaisin Norjaan, voin miettiä, otanko hyllystä ison vai pienen grillpølsen. Ne molemmat maistuvat samalta kuorettomalta nakilta.

Joululomia

Ulkona tuulee niin, että tukka lähtisi päästä, jos sellaista olisi. Huoneen ikkuna ei ole mitään uusinta uutta. On näin talvella melkoisen työn ja tuskan takana, jos tahtoo saada salvan suljettua. Sain kuitenkin jo aikanaan yläpartsin oven kahvan murrettua poikki, kun väänsin sitä kiinni. Tämä tapahtui joskus keväällä. Kämppiksen kanssa sitten ruuvattiin koko salpasysteemi ympäri ja nyt ulkopuolella ei ole kahvaa partsilla ollenkaan. Joko kädestä löytyy jerkkua tai sitten norjalainen teräs ei vaan kestä. Veikkaan jälkimmäistä.

Niin se ikkuna pitäisi saada toki vielä salvattua ihan kunnolla, koska tosiaan maanantaiaamuna lähdetään ajelemaan kohti Suomea. Ja ulkona tuulee. Säätiedote kertoo jostain kuudentoista metrin sekuntilukemista, mutta puuskissa kyllä taas koko talo tärisee. Ei hirmuisesti innosta ajatus, että ikkuna levähtää selälleen joskus ensi viikolla ja lopulta löytyy tuolta takapihalta, kun puuska repii sen saranoiltaan. Ja olen sillä välin Suomessa.

Ja senhän se taatusti jossain vaiheessa tekisi. Muistan kun keväällä lähti lautasantenni kolmen metrin naulatun paneelin kanssa seinästä yöllä. Ikkunasta kun näkee tuohon sataman poukamaan, aiemmin näin, kun tuuli jo pyyhki vettä ilmaan pinnasta. Nythän tuolla ei toki taas näe enää mitään. Katuvaloja lähinnä. Tänään näin ensimmäiset salamat koko sinä aikana, kun olen ollut täällä.

No, ikkunat kyllä suljetaan ja sitä ennen vielä siivotaan ja pestään pyykit ja lattiat. Joulusiivous. Onhan se kiva sentään tulla kotiin, kun on puhdasta. Kotiin. Missä sitten ikinä onkaan koti. Viime viikonloppuna tuli kymmenen kuukautta siitä, kun muutin tänne. En tällä hetkellä oikein koe mitään paikkaa tavallaan kodiksi.

Ja taaskaan ei pidä ymmärtää väärin. Koen kyllä sinänsä nykyisen asuinsijani kodiksi. Kotihan on siellä, missä elää. Eihän se sen kummempaa ole. Eikä tarvitse kaivaa mitään piilomerkityksiä. Viihtyvyydessä ei ole moitittavaa.

Enemmänkin tässä on kyse siitä, että on tässä ollut koko vuosi aikaa pohdiskella tulevaisuutta. Ja suunnitelmiahan on ja itse asiassa tiettyjä asioita olen toki jo jollain alustavalla tasolla toteuttanutkin. Kärsimättömänä ihmisenä en vain koskaan jaksaisi odottaa yhtään mitään.

No, mutta tosiaan kohta näen useita kavereita, äidin ja muita tärkeitä ihmisiä. Pääsen saunaan!! Istumaan lauteilla ja puhumaan suun puhtaaksi. Pitää todeta, että tulee ihan tarpeeseen. Voi olla, että jos vain kelit sallivat, käyn heittämässä parina päivänä ihan puhdasta kävelyreissua kameran kanssa ympäri Lappeenrantaa. Ajatus jo siitä, että näkee vanhoja kavereita, on kyllä aika kovaa tavaraa. Tapahtui mitä tahansa, se on hyvästä.

Koska se tuo vähän perspektiiviä elämään. Se toi todellakin paljon perspektiiviä, kun tänne muutin. Mutta nyt kyllä taasen uskon, että kun käyn tovin siellä, mistä tänne tulin, ajatukset vähän aukenevat. Ja itse asiassa matkustaminenhan se avartaa eniten. Enkä nyt tarkoita aivan sitä, mitä ehkä yleisesti sillä tarkoitetaan. Vaan sitä, että jostain tuntemattomasta syystä saan aina parhaat ja merkittävimmät ajatukseni, kun matkaan. Junalla, bussilla, millä hyvänsä. Niitä odotellessa.

Saa sitten nähdä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Kuten totesin, suunnitelmia on ja pitää vain yrittää toteuttaa niitä. Myöskin työasioiden suhteen pitää varmasti pyrkiä eteenpäin. Kuitenkin olen päättänyt, että jos vain suinkin voin, en täältä aio palata pysyvästi Suomeen aivan heti. Mutta se on vain suunnitelma. Ikinä ei voi sanoa mitään varmaa mistään asiasta. Sen verran on jo koettu.

Uusi kamera ja pari linssiä pitää saada. Ja jalusta ja ja ja... no, nää nyt on näitä. Mutta kyllä niiden hankkimisella on nyt aivan tarkoin harkittu lähtökohta. Sen näkee sitten, mitä tapahtuu. Pitää vain koettaa pyrkiä eteenpäin.

Ja jokin norjan kielen kirjakin pitää hankkia. Sanakirjan kanssa olen tässä tämän ajan sompaillut. Ei muuten, mutta tietyt monimutkaisemmat kieliopilliset asiat ovat vähän välillä hakusessa. Olen ollut laiska, myönnän. Koska perus jutustelu on onnistunut nykyiselläänkin ja sanasto nyt kertyy sitten, jos on kertyäkseen. Mutta kun kuitenkin tietty pohja on olemassa, pitäisi kyllä ihan tosissaan ottaa se askel, että hoitaisi tuon kielellisen hallinnan tyystin kuntoon. Mutta edelleen olen melkoisen tyytyväinen siihenkin, mitä olen tähän asti sillä rintamalla saavuttanut.

Mutta pakko on myöntää, että kun seison suomalaisen kaupan kassalla ja vastaan myyjälle äidinkielelläni ensi viikolla, on se aika mannaa. Kun sehän siinä on, että sitä on ehkä tottunut jo jotenkin siihen ajatukseen, että on käytännössä koko ajan hiukan varuillaan ja aivot raksuttavat. Siis jos vaikkapa päätät ryhtyä keskustelemaan jonkin paikallisen kanssa. Se ero jo englantiin on niin huomattava. Ei englanniksi tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi sanoo.

No ei nykyään norjaksikaan mitään perusasioita, mutta jos vähänkään mennään monimutkaisemmalle puolelle, stressitaso taatusti nousee. On ollut melko avartavaa, kun joskus töissä olet itseksesi pohdiskellut asioita suomeksi, pienen hetken kuluttua joutunut yht'äkkiä sumplimaan kalalaatikkojen järjestelyä norjaksi ja siinä oikealla sivusilmällä norjaa osaamaton duunari kyselee taukojärjestelyistä englanniksi ja yrität siinä hallita ajatuksiasi yhtäaikaa ja vastata kaikille järkevästi.

Kerran pistin merkille, että puhuin töissä ensin norjaa ja sitten suomea. Jonka jälkeen puhuin englantia ja sen perään uudestaan norjaa. Ja tämä prosessi tapahtui minuutin aikana. Varmasti lingvisteille ei ole mikään ongelma, mutta pitäähän Panulla olla hei omat sankarimomenttinsa, joita muistella ja joista saada voimia tulevaa varten. Nerot erikseen.

Mutta enemmän se silti on vieläkin kuullun ymmärtäminen kuin itsensä ilmaisu, mikä on oikeasti vaikeaa. Toisaalta sehän on vain hyvästä. Koulu antoi kieliopilliset perusteet, joita ilman ei voisi selvitä. Se on vähän kuin annettaisiin sokkeli, jonka päälle sitten rakennetaan koko talo. Tässä tapauksessa se vain on jotakuinkin niin, että jos englanniksi voi tyystin ajattelematta vääntää linnan tai vaikka koko pentagonin, niin norjan puolelta voi miettiä sitä punaista tupaa, jos vain stressitaso kestää. Ja sehän kestää!

Pitää nimittäin antaa arvo niille ihmisille, joiden kanssa puhun. Koska ainakaan kukaan ei päin naamaa naura, vaikka jotain kämmäisinkin. Koska jos puhuu Suomeksi paljon ja nopeasti, ei luonto anna periksi, vaikka väännettäisiin siansaksaa. Taipuu se kieli tai ei taivu. Ja jokainenhan tietää, mitä tapahtuu asioille, mitkä eivät taivu.

Ikkunnoissa vinkuu ja ulkona on tänään tullut rakeita tuon tuosta. Itsenäisyyspäivä on lauantaina ja sitäkin pitäisi juhlistaa jollain tapaa. Ja sitten jo lähdetäänkin pikkuhiljaa kohti Lappeenrantaa, eteläistä Suomea, joulukuussa.

Aurinkolomalle.

Ihan vaan avautumista, huvin vuoksi. Ja informaation... tai no, jotain löpinää kuitenkin.

Päätin tänään, että vietänkin joulun Suomessa.

Ei. Kyse ei ollut siitä, ettenkö viihtyisi siskoni seurassa talven pimeimmällä hetkellä. Kaamoshan se täällä sitten on. Mikä muuten alkaakin tuossa jo ihan lähiaikoina. Pari kuukauttako se miltei on, kun aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

En minä sitä pelkää. Niin moni on joskus todennut, että miten voi asua jossain paikassa, jossa on pimeää päivästä toiseen. No, ensinnäkään kaamoshan ei ole sama asia kuin pimeää. Ja olen minä tämän kokenut ennenkin. Mutta toki ei sitä pidä kieltämään, etteikö se olisi vähän rankanpuoleista.

Mutta siis miten se nyt eroaa elämästä eteläisessä Suomessa? Normaalisti ihminen menee töihin joskus aikavälillä aamukuudesta aamuyhdeksään ja lähtee töistä kahden ja viiden välimaastossa. Onko Lappeenrannassa pimeää, kun menee töihin? Onko pimeää, kun palaa töistä? Toiset ehkä työskentelevät ulkona aurinkoisen parin tunnin ajan, mutta moni ei. No se siitä. En minä kaamoksesta tullut puhumaan. Kesällä kaikki otetaan takaisin.

Eurostatsin mukaan Norjan työttömyysprosentti oli elokuussa 2014 jotain vähän alle neljän. Se kait ei käytännössä voi koskaan edes painua alle kahden?

Syy, miksi päätin viettää joulun Suomessa, oli yksinkertaisesti ja lyhykäisesti se, että löivät minulle lomautuslapun töistä kouraan vuoden loppuun saakka. Närästi, mutta "sånn er fiskeindustri". Pitää elää sen mukaan.

Kevään sesonkihommista pitäisi nyt ihan lähipäivinä sopia lopullisesti. Koska niistä tienaa. Ylitöitä pukkaa ja niin, että en tainnut edes Suomessa aikanaan koskaan tehdä ihan samankaltaisia tuntimääriä. Mutta se on hyvä. Koska varsinkin kalateollisuudessa työmäärien vaihtelu on kohtalaista. Silloin tehdään, kun on tehtävää. Joskus ei ole.

En tiedä, miten Eurostats laskee tilastonsa, mutta omien empiiristen kokemusteni mukaan Norjassa on yllättävänkin paljon pätkätyötä sekä ainakin käytännössä osa-aikaista työtä. Tietysti kun palkkataso on, mikä se on, ei monella ole peruselämässään huolen häivää, vaikka työtä ei niin tasaisesti olisikaan. Itsekin pärjään. En valita. Tärkeämpää on se, että on työtä. Vaikkei se olisikaan irtisanomisturvattua kiintiövätystelyä. En nyt viittaa mihinkään kuntaliitoksiin. En en.

Joskin byrokratiasta nämä voisivat vähän hellittää. Paperinpyörittelyyn ja pinkkojen pläräämiseen näillä palaa rahaa ja paljon. Minä kun joskus tosiaan kuvittelin, että KELA:ssa asioiminen on vaivalloista. Mutta tässä ehkä vähän heijastuu se fakta - ja faktahan se on - että julkisella sektorilla on millä mällätä.

Jos joudun lomautetuksi tai työttömäksi, saan siis ansiosidonnaista työttömyysturvaa täällä Norjassa. Se ei ole suuresti, mutta se mahdollistaa sen, että jos töitä ei juuri ole, pystyn kituuttamaan siihen asti, että taas on töitä. Itse asiassa sain Suomessa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta enemmän kuin täällä, aivan reaalisesti. Mutta täällä on vain se ero, että jos palkkahistoria on kova, se sitten myöskin nousee selkeästi yli sen, mitä Suomessa mennään lähellä singulariteettia. Ja peruspalkkahan on kova. Mitä sitä kieltämään. Ja minä kuitenkin olen sieltä aivan alakastista.

Se kuitenkin on taatusti omiaan vaikuttamaan siihen palkkauspolitiikkaan. Tällä kylällä, jossa asun, on ihan yleisesti tiedossa esim. se, että kevättalven turskasesongin duunariarmeijat tulevat tätä nykyä melko pitkälti Romaniasta.

Vielä ei niin hirmu kauan sitten miltei kaikki duunarit tulivat maista kuten Suomi, Ruotsi ja Tanska. Nyt pestejä hoitavat ihmiset Latviasta, Liettuasta ja ehdottomana enemmistönä Romaniasta. Romania on EU-maa ja EU:n jäsenvaltion kansalaisena on melko helppo tulla tänne töihin.

Mutta romanialaisille duunareille ei makseta sitä, mitä niille pitäisi maksaa. Ei edes sitä peruspalkkaa. Se ehkä vielä menisi, mutta kun ei niille makseta edes ylityökorvauksia. Ei sunnuntailisiä. Palkka on sama, teit maanantaiaamuna töitä tai sunnuntai-iltana.

Tiedän, että tätäkin tekstiä todennäköisesti lukee jokunen ihminen, joka vain nyökyttelee ja on sitä mieltä, että sehän on vain oikein. Miksi maksella lisiä, joiden perusta ei ole millään tapaa reaalinen. Siitä sunnuntailisästä voisin ehkä olla samaa mieltä, mutta ylityökorvauksista en. Työn rasittavuus nousee melko huimasti jokaiselta tunnilta, mikä kulkee kahdeksan tunnin päältä ja ylöspäin. No, tietysti aina erilaiset työn hinnoittelut ovat niin monimutkainen prosessi. Ja työntekijällä on oma näkemyksensä. Työnantajalla omansa. Ja se totuus löytyy jostain sieltä välimaastosta.

Mutta romanialainen kaladuunari siis tienaa, jos lasketaan ylityökorvausten ja muiden lisien puute, alle puolet siitä, mitä norjalainen duunari samassa firmassa. Ja vielä jokin välittäjä nappaa jokin prosentin tuloista, jotta duunari ylipäänsä on päässyt duunaamaan.

No mutta hei, sehän on kapitalismia. Ja romanialainen duunari on päällisin puolin tyytyväinen, kun tienaa kolmessa kuukaudessa silti sen, mitä kotimaassaan tienaisi kahdessa ja puolessa vuodessa. Jos ylipäänsä on työtä, mitä tehdä. Ja tämän vuoksi ei moniinkaan kalahommiin enää löydy työntekijöitä aiemmin mainitsemistani maista. Ei kukaan suomalainen ryhdy tekemään kahtasataakuuttakymmentä tuntia kuukaudessa, jos se yksi tunti on yksi tunti. Ja palkka vielä selkeästi pienempi kuin vieressä työskentelevällä norjalaisella. En minäkään.

Myöskin olen kokenut sen, miten aboriginaali menee edelle. Kyllä se menee. Ottamatta nyt tarkemmin kantaa yksityiskohtiin. Siinä on kyllä selkeä ero Suomen ja Norjan välillä. Siis Suomen eduksi. Ja varsinkin jos vielä mietitään kielitaitoa tai sen puutetta. Suomi saa olla ylpeä siitä, miten lopulta työntekijän kansalaisuudella ei ole merkitystä, kun tehdään työllistymisvalintoja. Täällä sillä on merkitystä. Ja olen ajan saatossa nähnyt monen monta kertaa sen, miten saan helpommin hyväksyntää sillä, kun puhun ihmisten kanssa norjaa, enkä esimerkiksi englantia.

Tiedättekö. No tiedättehän te. Mikä on absurdia? Absurdista tulee ehkä ensimmäisenä mieleen jokin espanjalaisen surrealistin valuva kello. Juu. Myöskin Breivikin hirmutyö on absurdi asia. Se on sitä todella. Ja se myöskin näkyy täällä.

Norjassa tehdään tilastollisesti henkirikoksia selvästi vähemmän kuin Suomessa. Toki Suomessakin henkirikoksista suuri osa on humalaisen tappamia toisia humalaisia. Ja kukaan ei muista aamulla mitään. Mutta kun tuossa joku aika takaperin kävin visiitillä isolla kylällä - jossa oli jopa aidot liikennevalot - näin ihan aidon spurgun. Oikeasti. Spurgun! Norjassa!

No okei, se on toki vähän suhteellista, mikä on spurgu. Mutta kaverilla oli aika kauhtuneet vaatteet ja mies ihan avoimesti keräsi pulloja satamassa. Se onkin sitten ensimmäinen laatuaan, mitä olen nähnyt.

En ole vielä kertaakaan miettinyt täällä asuessani, että oloni olisi turvaton. Kerran ravintolaelämässä eräs virolainen mies poistettiin. Tai pikemminkin mies poistui itse, kun häntä pyydettiin poistumaan. Ja tässäkin tapauksessa kaverilla vähän keitti yli ihan omat harhakuvitelmansa. Taas tarkemmin asiaan perehtymättä. Mutta en ole nähnyt, että joku olisi joutunut lähtemään mistään väkivalloin. Lappeenrannassa asuessani oli aika normaalia, että viikonlopun ravintolahumussa miltei ravintolassa kuin ravintolassa joku aiheuttaa hässäkkää.

Tätähän on toki myös perusteltu geeniseikoilla. Siitä, miten varsinkin itä- ja pohjoissuomalaisilla ihmisillä on se kuuluisa "viinageeni". No, varmasti näin on. Mutta kyllä silti nyt asioita täällä katseltuani, tulen siihen johtopäätökseen, että aivan puhtaasti yleisellä ilmapiirillä ja hyvinvoinnilla on omat vaikuttimensa. On todennäköisempää, että ryhtyy rettelöimään, jos himassa on paskaista ja rahat ei riitä vuokraan, kuin että jos kyse on lähinnä siitä, että onko tukka hyvin vai ei. Ja tukkahan norjalaisilla on hyvin. Paremmin kuin suomalaisilla.

Jos suomalaiselle miehelle on absurdi tilanne se, että paikalliseen ravintolaan perjantai-iltana saapuu maksimissaan kaksikymmenvuotias norjalainen nuori mies pienessä sievässä, ja lyö tiskiin kasan luottokortteja ja vahvistaakseen tunnelmaa, paksun tukun viidensadan kruunun seteleitä, koska on juuri tullut viiden viikon kalastuskomennukselta ja tilille ropsahti taas se seitsemän tuhatta euroa kouraan. Ja aikaa tuhlata on se viisi viikkoa, kunnes taas mennään.

Jos se on suomalaiselle absurdia, niin miten absurdia se on liettualaiselle nelikymppiselle, joka eli vielä teinivuotensa kommunismin ikeessä ja on miltei koko ikänsä nähnyt elämää, jossa elintaso on keskimäärin kymmenesosan reaalisesti siitä, mitä sen parikymppisen pojanklopin elämä on nyt?

Eivät toki kaikki norjalaiset nuoret elä niin ja tienaa samoin. Eikä monikaan norjalainen ole öljynporauslautalla töissä, joissa väittämän mukaan kukaan ei tienaa alle 1,2 miljoonaa kruunua vuodessa. Kai siellä on siivoajiakin? Oikeasti hei nyt.

Minen muuttanut Norjaan siksi, että voisin haukkua ketään. Enkä muuttanut tänne siksi, että oppisin jotain itsestäni. Tai elämästä ylipäänsä. Muutin tänne, koska piti tehdä jotain muuta.

Mutta olen jo nyt oppinut itsestäni jotain. Sekä jotain elämästä. Ja löytänyt perspektiiviä. Ihan puhtaasti jo siitä syystä, että täällä jos missä sen perspektiivin löytää. Norja on hieno maa ja ihmiset keskimäärin ystävällisiä. Tykkään olla täällä. Mutta silti väitän, että perusnorjalainen ei oikeasti edes käsitä, missä hän asuu.

Mutta sehän on tyystin inhimillistä? Ihminenhän tottuu miltei mihin tahansa? Jos ihminen kestää vuosien kidutuskammioitakin, koska tavallaan tottuu siihen. Niin miksei ihminen tottuisi myöskin siihen toiseen ääripäähän? Minä en näistä asioista mainitse ihmisille täällä, koska se ei ole kohteliasta. Voihan olla, että ihminen loukkaantuu syvästi, koska kuitenkin lopulta tietää, missä hän itse menee globaalissa maailmassa. Minä vain kuvittelen. Mutta silti välillä vähän epäilen, että niin on.

Jatkan täällä elelyäni ja teen töitä sen mitä on. Jos ahdistaisi, tulisin pois. Mutta kun ei ahdista, en tule. Joskus varmasti tulen, koska olenhan suomalainen. Ja muuksi en muutu. Mutta edelleen tämä ns. epämukavuusalue on ihan jees. Vieläkin menee välillä noiden mongerrukset hetkellisesti ihan ohi.

Täältä tähän.

Kokkikolmosen Kokeellinen Keittiö: Lakupossu

Meikäläiseltä tuossa kyseltiin, että mitä sitä miehen(tahi naisen) pitäisi tehdä, jotta saisi makoisaa lakritsipossua.

Pitänee tähän nyt kirjoittaa hiukan aiemmasta modifioitu makutestattu ohje ja se kulkee näin:

Ainehiksi mies(tahi nainen) tarvitsee pullollisen(tahi näin nykyaikana tölkillisen) olutta. Itse käytin aivan tavan lageria, mutta jotain tummempaakin voisi ohjeeseen soveltaa. Tuskin kuitenkaan portteria. Virtuaaliset makureseptorini kertovat näin asiaa päässä kuvitellessani, että ehkä tumma Velko voisi olla sopivin vaihtoehto. Kastike kun tarvitsee myös makeutta.

Lakritsia tarvitaan vähintään se sata grammaa(itselläni oli noin 100g), mutta sitä voisi varmasti olla kokemukseni mukaan enemmänkin. 200 grammaa ei taatusti vielä tee makunautinnosta huonoa.

Olutta kaadetaan kattilaan 2-3 desiä. Annetaan sen kuumentua. Muttei aivan kiehuvaksi asti. Höyryä on syytä nousta kattilan pinnasta. Kaadetaan sekaan lakritsipaloja pikkuhiljaa ja sekoitetaan vispilällä reippaanlaisesti. Kaikkea lakumassaa ei kannata ehkä kaataa kerralla, jotta sulaminen tapahtuu sujuvammin.

Alkuperäisessä reseptissäni en lisännyt kastikkeeseen enää lisää sokeria, mutta uskoisin, ettei pari ylimääräistä teelusikallista tekisi sille pahaa. Suolaa kastike tarvinnee sitten sen yhden teelusikallisen.

Sitten kun tätä oluesta, lakritsista, sokerista ja suolasta muodostunutta keitosta on keitelty kasaan tovi jos toinenkin, sekaan saattaisi lisätä ruokalusikallisen aitoa HP-kastiketta. Myöskin monenlaiset muut kastikkeet siihen taatusti voisivat toimia myös. Suosittelen tekemään rohkeita ratkaisuja, koska mehän elämme tällä vain kerran.

Muutama kietaisu myllystä mustapippuria ja kun kastike on kohtalaisen paksuksi kasaantunutta, se tuppaa olemaan valmista jäähdytettäväksi. Kastikkeen voi esimerkiksi kaataa lasikulhoon ja peittää sen kelmulla. Jonka jälkeen lykkää tuotoksen pakkaseen toviksi jäähtymään. Kauaa sen ei tarvinne pakastimessa olla, koska sen rakenteen ei toki pidä jähmettyä liikaa, jotta sen pystyy vielä helposti levittämään lihakimpaleen ympärille.

Esimerkiksi laitetaan kastiketta folion päälle, jonka jälkeen läntätään porsaan file paikalleen ja jonka jälkeen levitetään loppu kastike ympäri lihakimpaletta. Kääritään folio tiiviisti umpeen. Ja kääritään folio vielä kelmulla ja laitetaan tuotos jääkaappiin maustumaan vähintään yön yli. Ei haitanne, vaikka olisi pidempäänkin.

Jokainen voi toki ymmärtää, että mausteillahan voi aina tuunata tuotosta. Jos minulta kysyttäisiin mielipidettä, niin seuraavan kerran todennäköisesti itse lykkään kastikkeen sekaan kimpaleen raastettua tuoretta inkivääriä ja pari valkosipulia.

Paistaa lopullinen tuotos kannattaa uunissa. Lämpötilan soisi olevan jotain 175-200 astetta ja 45-60 minuuttia. Folio auki ja antaa vielä ottaa 5-10 minuuttia vähän rotia esim. 225 asteessa. Karskimpi kaveri lyö 240 astetta.

Perusaineet:

Olutta 2-3dl

100-200g lakua

Sokeria 1-2tl

Suolaa 1tl

HP-kastiketta 1-1,5rkl

Settiä voi tuunata esim:

Tuoreella inkiväärillä

Valkosipulilla

Ihmisiä, eroja ja yhteneväisyyksiä

Ensin on todettava, että pahoittelen syvästi sitä, etten ole kirjoittanut tänne mitään sitten kesäkuun.

Ja tuolloin kun kirjoitin, olin melko koti-ikäväinen tapaus. En varsinaisesti, mutta se tosiasia, etten tiennyt oikein mitään siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, oli melko syövä. Ei ollut tietoa tulevaisuudesta, ei työstä eikä siitä, olenko täällä edes tässä hetkessä, jossa juuri nyt olen.

Mutta nyt olen. Ja on myöskin uusi työpaikka. Elämä kuljettaa monin tavoin.

Kesä oli ja meni. Oli kuumaa ja oli kylmää. Kuitenkin kaiken kaikkiaan täällä pohjoisessa oli hieno kesä. Yksi hienoimpia päiviä oli, kun kämppiksen kanssa käytiin Sortlandissa ostoksilla ja ajeltiin poispäin, jolloin pysähdyttiin pariksi tunniksi kalaan vuonon rannalle.

Tuossa taannoin lueskelin naamakirjassa tuttavieni kommentointia koskien jotain, mitä en enää muista. Mutta ne kommentit syöpyivät mieleeni varsin vahvasti. Ja se kommentointihan ei sinänsä ole itselleni mitään uutta.

Siinä keskusteltiin siitä, miten Vantaa on persläpi ja Espoo on parempi. Helsinki on kaikkien ehdoton helmi. Jos asuu Kehä III:n ulkopuolella, on "ei mitään". Tokihan aina asiat voivat olla vain pelkkää leikinlaskua, mutta kaikessa piilee myöskin totuuden siemen.

Tässä sitten tullaan siihen ikivanhaan seikkaan, jonka muistan elävästi vieläkin. Olin lukiossa. Äidinkielen opettajani kertoi, miten jokin lappeenrantalainen lukiolaistyttö oli kirjoittanut ilmeisesti koko vuoden parhaan äidinkielen aineen. Mutta sensori oli antanut siitä M:n. Eximiaa ei tuolloin vielä tunnettu.

Asiasta oli tullut kova haloo, joten sitä oli käsitelty pitkin maita ja mantuja. Äidinkielen opettajani kertoi, että kyseisen sensorin - joka tuon loistokkaan aineen oli arvostellut - lopullinen vastaus syytöksiin oli ollut se, että "eihän mitään loistokasta tekstiä mistään provinssista voi tulla". Ilmeisesti elettiin jotain 80-luvun loppua tai 90-luvun alkua. En tiedä tarkemmin.

Mutta niin!! Kehä III. Lappeenranta. Rovaniemi. Inari. Utsjoki. Entä Lemi?

Lappeenrannassa on yleisesti tiedossa, että Lemille tarvitaan erillinen viisumi. Lemi on Lappeenrannan naapurikunta. Siitä kunnasta - mistä muuten saa maailman parasta perinneruokaa, Särää - on kotoisin myöskin Stam1na.

Mutta koska Lemi on niin perkeleen böndellä, ei siellä mitään järkevää ole eikä sieltä mitään järkevää ikinä tule. Lemin punaista maksimissaan. Sitä saa Lappeerannan torilta. Joku, kuka ei tiedä, se on perunaa.

Mutta miten tämä suhteutuu Helsinkiin? Lappeenranta on kauempana kehätiestä kuin Lemi!

Kävin tuossa muutama päivä sitten kaupungissa. Harstad. Asukasluku jotain 20 tuhatta ja vähän yli. Siellä oli kuulkaa oikeat liikennevalot! Ja kaupunki pullollaan nuorta porukkaa ja rento meininki. Paikallinen korkeakoulu taisi luoda oman tunnelmansa.

On se hieman kuulkaas erilainen mesta kuin Myre, jossa asun. 3000 ihmistä ja merikotkat liitelevät kylän yllä. Kolme kilometriä ja voi mennä keskelle suota katselemaan joutsenia ja muita vesilintuja. Kaakkuri lensi tuosta kylän yli merelle aikanaan. Mutta paras seikka on se, kun kämpästäni - joka on tässä aivan kylän "ytimessä" - noin 600 metriä linnuntietä Sommarøyllä on riekkoja. Niiden keväistä ääntelyä kuulin kämpälleni asti.

Mikä tässä nyt oli se pointti? Ovatko kaikki tuppukylissä asuvat norjalaiset aivan urpoja? Meinaan, että kun mehän asutaan niin helvetin kaukana Kehä III:n ulkopuolella?

En ole koskaan edes käynyt Oslossa. Enkä itse asiassa juuri paljon ylipäänsä tätä etelämmässä Norjassa. Okei, Oslon lentokentällä pari kertaa, mutta se nyt on vähän eri asia. Mutta ei täällä koskaan kuule kommentteja etelästä. Ehkä Oslossa kuulisin sitten kommentteja böndeistä Nordlandissa? Mutta paha sanoa, kun en ole käynyt siellä. Enkä tiedä, onko Oslossa omaa kehätietä.

Eikä täällä ole omaa Turkua, mitä haukkua. Ei Savoa, josta kertoa vitsejä. Ei hitaita hämäläisiä. Varmasti omat vitsinsä aiheet täältäkin löytyvät. Eivät ihmiset niin erilaisia ole, etteikö jotain aina olisi.

Mutta miten minä täällä hevon perseessä 260 kilometriä napapiirin pohjoispuolella nyt sitten olen urpompi kuin ne, jotka asuvat Skattalla? Jaa'a. Ei millään pahalla, mutta ne Skattan kaverit kuolisivat pystyyn 15 minuutissa, jos globaali ruokahuolto loppuisi. En minäkään mikään McGyver ole, mutta jotain aavistusta asioista on. Onneksi heillä on Gantin farkut ja kiva pehmennys otsahiuksissa. Ehkä niitä voi syödä. Nojoo.

Vaan mikä sitten on sivistyksen määritelmä?

En tiedä, mutta näin ulkomaille muuttaneena on pikkuhiljaa kokenut vähän mielellistä avartumista. Eikä enää pysty näkemään asioita niin kapea-alaisesti.

Rasismiakin olen kokenut. En toki paljon, mutta kun ryhtyy maahanmuuttajaksi, sitä jotenkin huomaa, että Suomeen muuttavalle ihmiselle elämä ei ehkä olekaan aivan yhtä helppoa, miten jokin lokaali henkilö automaattisesti ajattelisi. Maahanmuuttokriittisyys ei ole pahasta, mutta argumentointi olisi syytä olla perusteltua. Joskus se ei ole. Kun kokee henkilökohtaisesti vieraana ihmisenä vieraassa maassa jotain, huomaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Ja olen kuitenkin pohjoismaalainen valkoinen mies pohjoismaassa. Enkä nyt edes tartu niihin seikkoihin, joissa palataan toiseen maailmansotaan, Suomeen, Saksaan, Norjaan ja niin edelleen.

Eivät lähtökohtaisesi suomalaiset ja norjalaiset niin erilaisia ole. Kulttuurilliset erot ovat lieviä. Arjen ilot, surut ja huolet ovat samoja. Luonteet ovat samoja. Toiset ovat ujoja, toiset puheliaita. Aikalailla yhtä ystävällisiä kuin suomalaiset. Tai jopa päinvastoin.

Kun suomalaiset kuvittelevat keskimäärin, että kaikki norjalaiset asuvat Lofooteilla - joka on kuitenkin yksi Norjan maakunta Nordlandin läänissä, vähän kuin Etelä-Savo - on puolustukseksi todettava, ettei monikaan norjalainen tiedä Suomesta paljon mitään.

Harva on koskaan käynyt Helsingissä. Mutta, moniko suomalainen on käynyt Osloss? Jos joku suomalainen on käynyt Norjassa, on se käynyt juurikin siellä Lofooteilla. Tuossa meikäläisen kulman takana.

Niin, missä suhteessa se kehäkolmosen ulkopuolinen urpous tähän uppoaa? Ei millään pahalla, mutta menkää sinne mummotunneliin ja ottakaa tumut. Minä lähden vuorille ja katselen kotkia. Ehkä se tekee minusta todella sivistymättömän. En ymmärrä slangia.

Vituttaahan se, että osaan norjaa. Hyvää viikonloppua!!

Pohjoinen?

Menihän siihen tovi, jotta sai sylkäistyä jotain ajatusvirtaa tekstimuotoon. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt sitä sitten tulee vähän enemmänkin.

Minulta kysyttiin jo joku aika sitten, mikä suomalaisessa luonnossa on hienoa. Kysyttiin, miksi kannattaisi käydä Suomessa. Kysyttiin, mistä olen kotoisin ja minkälaista seutua se on. Kysyjä ei ollut norjalainen, mutta on asunut täällä nyt kolmisen vuotta. Piti oikein miettiä, mitä vastaisin, koska eteläisessä Suomessa - kun ei sinänsä pohjoisessakaan - ole vuoria, ei sellaista jylhyyttä, millä kilpailla sen kanssa, mitä täällä on.

Tuossa taannoin tuli kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Oli pimeää. Pimeämpää kuin Lappeenrannassa. Lunta ei juurikaan ollut, joten se pimeys vielä kertautui olosuhteiden myötä. Vain massivisten revontulien ilmestyessä yöllä oli valoa.

Kevät eteni, mutta lähinnä valon lisääntymisen merkeissä. Vielä pitkälle toukokuun puolellakin tuli välillä hetkellisesti lunta vain sulaakseen viimeistään iltaan mennessä pois. Kasvikunnan heräämisestä nähtävät merkit olivat vähissä. Jotain pieniä pajunkissoja oli pääsiäisenä. Silti kaikkea peitti vanhojen aikojen talven runnomat kuolleet heinät ja lehdettömät varvut. Tunturikoivut vääntyneinä ja lehdettöminä odottivat kesää. Kuitenkin valo lisääntyi päivä päivältä. Ja hyvin nopeaan tahtiin lisääntyikin, joka oli sikäli lohdullista. Ajatus kohta päättymättömästä päivästä oli lohdullinen.

Ja eihän sitä yötä lopulta toukokuun vaihteessakaan enää oikeastaan ollut. Aurinko vielä laski, mutta valo ei enää poistunut keskiyölläkään täysin. Toukokuun 22. päivä se sitten nousi eikä enää laskenut. Aurinko. Se on maaginen tunne hetken aikaa. Kunnes siihen alkaa tottua. On aivan sama, milloin olet ylhäällä, ei ole pimeää. Ei edes hämärää, vaikka olisi pilvistäkin. Olen minä toki kokenut yöttömän yön ennenkin, mutta ehkä tavallaan se seikka, että sen kokee joka ikinen päivä ilman reissun tuntua, on jotenkin oma asiansa.

Voisin todeta tässä ja nyt, että kun pari vuotta sitten olin Finnmarkissa - Suomessa sitä Ruijaksi myöskin kutsuvat - Varangin niemimaalla kuvausreissussa, on se ehdottomasti mieleenpainunein kokemus, mitä eläessäni olen kokenut. Ehkä tietysti eniten sen massiivisen luonnonvaraisten lintujen määrän, mutta myöskin sen valon ja avaruuden myötä. Eihän lämmin ollut. Päivälläkin viikko ennen juhannusta merenpinnan tasolla keskimäärin kuusi astetta. Mutta kun sen valon näkee yöllä ja miten se osuu merelle, vuorenrinteisiin, taloihin, mihin vain, se vain lumoaa.

Nyt täällä vähän etelämmässä, 260 kilometriä pohjoiskalotin merkin "paremmalla" puolen, on kesä. Koivuissa on pikkuhiljaa jokapuolella täysi lehti, monet kukat kukkivat ja linnut pesivät. Lämmintä on kymmenen astetta ja vuorien huippuja peittävät pilvet. Ulkona tihuttaa vähän vettä. Mikä kesä se nyt oikein on, joku voisi kysyä?

Viimeiset viikot ovatkin kyllä olleet todella hyvää keliä. Nyt sattui iskemään matalapaine. Välillä lämpötilat kävivät miltei hellelukemissa ja keskipäivän aurinko paahtoi varsin kovalla otteella. Kuitenkin kun Atlantin rannikolla ollaan, ei tuuli koskaan jätä rauhaan. Rannalla ei ole koskaan "kuuma". Ja eihän näillä seuduilla ns. hellelämpötiloja kait mitata montaa kertaa vuodessa. Ja olisihan se nyt aika ihme, jos mitattaisiin. Kilpisjärven korkeudella ja ilman mannerilmastoa!

Olen joskus miettinyt, miksi nämä ihmiset tahtovat asua täällä vuodesta toiseen. Ja mietin sitä edelleen. En siksi, ettenkö viihtyisi täällä. Okei, totuus on, että nämä viettämäni kuukaudet ovat olleet hienoa aikaa, mutta myösin joltain osin henkisesti rankkaa aikaa. Miksi? No siskoni ja hänen avomiehensä seura ovat olleet tietysti olleet hyvin merkittävä apu. Koska vaikka sosiaalinen ihminen olenkin, täällä kontaktien luominen ei ole järin yksinkertaista. Ihmisillä on omat elämänsä ja kun ihmisiä ei ole paljon, ne elämät ovat jo siinä. Ei siihen tarvita enää muita.

Kävin polkupyörällä taannoin Nyksundissa. Sinne on tästä asunnoltani matkaa noin 12 kilometriä. Tie on kapea hiekkatie. Mutkitteleva vuorenrinnettä pitkin kulkeva, ja tiedän, että usea paikallinenkaan ei mielellään sitä aja. Mutta mikä siitä tiestä tekee erikoisen, on se, että tuo kyseinen kylä oli ties miten pitkiä aikoja maantieverkosta eristyksissä oleva kalastajakyläpahanen. 70-luvun alussa sinne rakennettiin tie. Sen jälkeen koko kylä tyhjeni. Ihmiset muuttivat pois. Älkää kysykö sen tarkempia yksityiskohtia, mutta niin tapahtui. Sittemmin sinne on muuttanut jonkin verran uudisasukkaita ja siellä on jopa pari ravintolahotelliakin ja turistejakin käy jonkin verran kesäisin.

Tämä koko seutu on yhtä pienien kyläpahasten mosaiikkia soiden, vuorten ja vuonojen seassa. Kalastajia ja maanviljeliöitä. Ja sitten muut tekevät sitä, mitä yhteiskunta nyt muuten normaaleissa toiminnoissa tarvitseekaan niiden ympärille. On täällä oma valokuvaajakin. Valtion kassan tulorakenteesta nyt ei varmasti tarvitse erikseen mainita. Muuten sama rakenne kuin missä tahansa muuallakin. Se perusta vain rakentuu kalalle ja kalastusaluksille paikallisesti.

Mutta ihmiset elävät, tekevät töitä - kuka mitäkin - ja se siitä. Monet kai lähtevät opiskelemaan etelään, mutta jotkut tulevat takaisin. Kuitenkin täältä haistaa sen, miten etelä vie mennessään. Niinhän se on Suomessakin. Joskin täällä jos mentäisiin vielä vähän pohjoisempaan, Tromssan tai Finnmarkin lääneihin, valtio antaa verohelpotuksia ansiotulosta. Se on sitä aluepolitiikkaa. En tahdo kritisoida Suomea enkä glorifioida Norjaa, joten sanon vain, että onhan se nyt totuus, että asiat ovat helpommin hoidettavissa, kun ei tarvitse miettiä budjettivajeita ja valtionvelkoja. No, se siitä.

Mutta palataanpa siihen, että minulta kysyttiin, miksi minun kotiseudullani olisi hienoa. Kysymyksen esitti bulgarialainen nainen. Ihminen, jonka kotiseutu näyttää lähinnä Sisilian viinivuoristoilta. Nainen, joka kertoi, että oli aivan rikki, kun tänne ensimmäisen kerran saapui ja oli jonkin aikaa työskennellyt paikallisella hotellilla. Kylän pääkatu on kilometrin mittainen ja sitten alkaa pienet mutkatiet rinteissä. Omakotitaloa toisen perään ja talvella pimeää. Ei paljon mitään, missään.

En oikeastaan osannut sanoa, miksi Etelä-Karjala olisi niin hienoa seutua. En sanallisesti. Sanoin, että se pitää nähdä ja kokea. Vaikka jotain sanoja osaisinkin kirjoittaa, silti ennemmin ilmennän itseäni vaikka sitten sen kameran kautta. Se on osa minua. Kuten on Etelä-Karjalakin.

Voi olla, että lähden takaisin Suomeen heinäkuussa. Katsotaan nyt. On sitten myöskin mahdollista, että tulisin takaisin taas tulevan vuodenvaihteen jälkeen. Valehtelisin ja pahasti, jos sanoisin, etten kaipaisi ystäviäni siellä. Erossa olo kaikista niistä ihmisistä, jotka itselleni siellä ovat tärkeitä, on ollut henkisesti jopa raskasta. Mutta ei mitenkään ylitsepääsemätöntä. Ei kyse ole mistään sellaisesta. Mutta se ajatus, että voisi mennä vaikka Halkosaareen viettämään kesäpäivää ja katsella Saimaalle lipuvia veneitä satamasta, on houkutteleva. Mennä jonnekin sen suuren makean veden kallioille ja vain kuunnella miltei hiljaisuutta. Ehkä laittaa nuotion pystyyn. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi hyvältä.

Se tuntuu yhtä lailla hyvältä kuin kiivetä vuorelle täällä. Siinä on vain se ero, että silti se toinen on osa minun henkistä perimääni. Minusta ei ikinä varmasti tulisi myreläistä kalastajaa. Nyt on todettava se, että yksi olennainen seikka on sitten henkilökohtaiset seikat. Kuten jokainen ymmärtää, ainakaan vuositolkulla kukaan tuskin jaksaisi elää yksin. Ja yksinhän nyt elän. Ja olen vielä ihan tyytyväinen siihen seikkaan. Ei kyse ole siitä. Ja kun sanon, että yksin, jokainen kyllä käsittää. Siskoni olemassaolo ja seura täällä on ollut todella merkittävää. Mutta se on eri asia.

Ja nyt sanonkin, että en minä täältä mitenkään kaipaa pois. Minä tulen aina kaipaamaan pohjoiseen. Vaikka olenkin syntynyt Etelä-Karjalassa, siitä hetkestä lähtien, kun kävin Lapissa ensimmäisen kerran, tiesin, että se on jotain enemmän. Tämähän ei toki ole Lappia. Tämä on Vesterålen. Ei Norjassa oikeastaan tunneta käsitettä Lappi. Ja Lappiahan tämä ei olekaan. Lappi on sitä, mistä Vesa-Matti Loiri laulaa. Täällä lauletaan ihan eri lauluja. Jos minä saisin valita, laulaisin sitä, mitä Vesku laulaa. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Ne ovat realiteetteja. Nyt olen täällä ja ihan omasta vapaasta tahdostani.

Elämä on valintoja täynnä ja valintani oli tulla tänne. Ja päivääkään en ole katunut. Olen oppinut kohtalaisesti puhumaan norjaa. Erikoissanasto on täysin vielä hakusessa, joten jos pitää jostain erikoisemmasta keskustella, olen joutunut kääntämään englannin puolelle. Mutta päivittäisessä keskustelussa pärjään kyllä. Ja olen itsestäni ylpeä. Tiedän, että ei se nyt mikään ihme ollut, mutta oli se silti itselleni lievä yllätys. Rohkeutta se vaati ja vaatii se joskus edelleenkin. Se on vähän kuin heittäysisi kukkapuskaan. On melko varma, että pehmeästi osuu, mutta on aina pieni tsäänssi, että joku kivipahanen vähän kolhaisee. Mutta siihen ei kuole kuitenkaan.

Tässä tekstissä ei ollut oikeastaan mitään päätä eikä häntää ja aivan alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta kanttini ei vieläkään kestä siihen. Tämä on nyt eniten, mitä kehtaan julkisesti todeta. Eiköhän siitä muustakin joskus jotain jutun tynkää tule.