Pohjoinen?

Menihän siihen tovi, jotta sai sylkäistyä jotain ajatusvirtaa tekstimuotoon. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt sitä sitten tulee vähän enemmänkin.

Minulta kysyttiin jo joku aika sitten, mikä suomalaisessa luonnossa on hienoa. Kysyttiin, miksi kannattaisi käydä Suomessa. Kysyttiin, mistä olen kotoisin ja minkälaista seutua se on. Kysyjä ei ollut norjalainen, mutta on asunut täällä nyt kolmisen vuotta. Piti oikein miettiä, mitä vastaisin, koska eteläisessä Suomessa - kun ei sinänsä pohjoisessakaan - ole vuoria, ei sellaista jylhyyttä, millä kilpailla sen kanssa, mitä täällä on.

Tuossa taannoin tuli kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun muutin tänne. Oli pimeää. Pimeämpää kuin Lappeenrannassa. Lunta ei juurikaan ollut, joten se pimeys vielä kertautui olosuhteiden myötä. Vain massivisten revontulien ilmestyessä yöllä oli valoa.

Kevät eteni, mutta lähinnä valon lisääntymisen merkeissä. Vielä pitkälle toukokuun puolellakin tuli välillä hetkellisesti lunta vain sulaakseen viimeistään iltaan mennessä pois. Kasvikunnan heräämisestä nähtävät merkit olivat vähissä. Jotain pieniä pajunkissoja oli pääsiäisenä. Silti kaikkea peitti vanhojen aikojen talven runnomat kuolleet heinät ja lehdettömät varvut. Tunturikoivut vääntyneinä ja lehdettöminä odottivat kesää. Kuitenkin valo lisääntyi päivä päivältä. Ja hyvin nopeaan tahtiin lisääntyikin, joka oli sikäli lohdullista. Ajatus kohta päättymättömästä päivästä oli lohdullinen.

Ja eihän sitä yötä lopulta toukokuun vaihteessakaan enää oikeastaan ollut. Aurinko vielä laski, mutta valo ei enää poistunut keskiyölläkään täysin. Toukokuun 22. päivä se sitten nousi eikä enää laskenut. Aurinko. Se on maaginen tunne hetken aikaa. Kunnes siihen alkaa tottua. On aivan sama, milloin olet ylhäällä, ei ole pimeää. Ei edes hämärää, vaikka olisi pilvistäkin. Olen minä toki kokenut yöttömän yön ennenkin, mutta ehkä tavallaan se seikka, että sen kokee joka ikinen päivä ilman reissun tuntua, on jotenkin oma asiansa.

Voisin todeta tässä ja nyt, että kun pari vuotta sitten olin Finnmarkissa - Suomessa sitä Ruijaksi myöskin kutsuvat - Varangin niemimaalla kuvausreissussa, on se ehdottomasti mieleenpainunein kokemus, mitä eläessäni olen kokenut. Ehkä tietysti eniten sen massiivisen luonnonvaraisten lintujen määrän, mutta myöskin sen valon ja avaruuden myötä. Eihän lämmin ollut. Päivälläkin viikko ennen juhannusta merenpinnan tasolla keskimäärin kuusi astetta. Mutta kun sen valon näkee yöllä ja miten se osuu merelle, vuorenrinteisiin, taloihin, mihin vain, se vain lumoaa.

Nyt täällä vähän etelämmässä, 260 kilometriä pohjoiskalotin merkin "paremmalla" puolen, on kesä. Koivuissa on pikkuhiljaa jokapuolella täysi lehti, monet kukat kukkivat ja linnut pesivät. Lämmintä on kymmenen astetta ja vuorien huippuja peittävät pilvet. Ulkona tihuttaa vähän vettä. Mikä kesä se nyt oikein on, joku voisi kysyä?

Viimeiset viikot ovatkin kyllä olleet todella hyvää keliä. Nyt sattui iskemään matalapaine. Välillä lämpötilat kävivät miltei hellelukemissa ja keskipäivän aurinko paahtoi varsin kovalla otteella. Kuitenkin kun Atlantin rannikolla ollaan, ei tuuli koskaan jätä rauhaan. Rannalla ei ole koskaan "kuuma". Ja eihän näillä seuduilla ns. hellelämpötiloja kait mitata montaa kertaa vuodessa. Ja olisihan se nyt aika ihme, jos mitattaisiin. Kilpisjärven korkeudella ja ilman mannerilmastoa!

Olen joskus miettinyt, miksi nämä ihmiset tahtovat asua täällä vuodesta toiseen. Ja mietin sitä edelleen. En siksi, ettenkö viihtyisi täällä. Okei, totuus on, että nämä viettämäni kuukaudet ovat olleet hienoa aikaa, mutta myösin joltain osin henkisesti rankkaa aikaa. Miksi? No siskoni ja hänen avomiehensä seura ovat olleet tietysti olleet hyvin merkittävä apu. Koska vaikka sosiaalinen ihminen olenkin, täällä kontaktien luominen ei ole järin yksinkertaista. Ihmisillä on omat elämänsä ja kun ihmisiä ei ole paljon, ne elämät ovat jo siinä. Ei siihen tarvita enää muita.

Kävin polkupyörällä taannoin Nyksundissa. Sinne on tästä asunnoltani matkaa noin 12 kilometriä. Tie on kapea hiekkatie. Mutkitteleva vuorenrinnettä pitkin kulkeva, ja tiedän, että usea paikallinenkaan ei mielellään sitä aja. Mutta mikä siitä tiestä tekee erikoisen, on se, että tuo kyseinen kylä oli ties miten pitkiä aikoja maantieverkosta eristyksissä oleva kalastajakyläpahanen. 70-luvun alussa sinne rakennettiin tie. Sen jälkeen koko kylä tyhjeni. Ihmiset muuttivat pois. Älkää kysykö sen tarkempia yksityiskohtia, mutta niin tapahtui. Sittemmin sinne on muuttanut jonkin verran uudisasukkaita ja siellä on jopa pari ravintolahotelliakin ja turistejakin käy jonkin verran kesäisin.

Tämä koko seutu on yhtä pienien kyläpahasten mosaiikkia soiden, vuorten ja vuonojen seassa. Kalastajia ja maanviljeliöitä. Ja sitten muut tekevät sitä, mitä yhteiskunta nyt muuten normaaleissa toiminnoissa tarvitseekaan niiden ympärille. On täällä oma valokuvaajakin. Valtion kassan tulorakenteesta nyt ei varmasti tarvitse erikseen mainita. Muuten sama rakenne kuin missä tahansa muuallakin. Se perusta vain rakentuu kalalle ja kalastusaluksille paikallisesti.

Mutta ihmiset elävät, tekevät töitä - kuka mitäkin - ja se siitä. Monet kai lähtevät opiskelemaan etelään, mutta jotkut tulevat takaisin. Kuitenkin täältä haistaa sen, miten etelä vie mennessään. Niinhän se on Suomessakin. Joskin täällä jos mentäisiin vielä vähän pohjoisempaan, Tromssan tai Finnmarkin lääneihin, valtio antaa verohelpotuksia ansiotulosta. Se on sitä aluepolitiikkaa. En tahdo kritisoida Suomea enkä glorifioida Norjaa, joten sanon vain, että onhan se nyt totuus, että asiat ovat helpommin hoidettavissa, kun ei tarvitse miettiä budjettivajeita ja valtionvelkoja. No, se siitä.

Mutta palataanpa siihen, että minulta kysyttiin, miksi minun kotiseudullani olisi hienoa. Kysymyksen esitti bulgarialainen nainen. Ihminen, jonka kotiseutu näyttää lähinnä Sisilian viinivuoristoilta. Nainen, joka kertoi, että oli aivan rikki, kun tänne ensimmäisen kerran saapui ja oli jonkin aikaa työskennellyt paikallisella hotellilla. Kylän pääkatu on kilometrin mittainen ja sitten alkaa pienet mutkatiet rinteissä. Omakotitaloa toisen perään ja talvella pimeää. Ei paljon mitään, missään.

En oikeastaan osannut sanoa, miksi Etelä-Karjala olisi niin hienoa seutua. En sanallisesti. Sanoin, että se pitää nähdä ja kokea. Vaikka jotain sanoja osaisinkin kirjoittaa, silti ennemmin ilmennän itseäni vaikka sitten sen kameran kautta. Se on osa minua. Kuten on Etelä-Karjalakin.

Voi olla, että lähden takaisin Suomeen heinäkuussa. Katsotaan nyt. On sitten myöskin mahdollista, että tulisin takaisin taas tulevan vuodenvaihteen jälkeen. Valehtelisin ja pahasti, jos sanoisin, etten kaipaisi ystäviäni siellä. Erossa olo kaikista niistä ihmisistä, jotka itselleni siellä ovat tärkeitä, on ollut henkisesti jopa raskasta. Mutta ei mitenkään ylitsepääsemätöntä. Ei kyse ole mistään sellaisesta. Mutta se ajatus, että voisi mennä vaikka Halkosaareen viettämään kesäpäivää ja katsella Saimaalle lipuvia veneitä satamasta, on houkutteleva. Mennä jonnekin sen suuren makean veden kallioille ja vain kuunnella miltei hiljaisuutta. Ehkä laittaa nuotion pystyyn. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi hyvältä.

Se tuntuu yhtä lailla hyvältä kuin kiivetä vuorelle täällä. Siinä on vain se ero, että silti se toinen on osa minun henkistä perimääni. Minusta ei ikinä varmasti tulisi myreläistä kalastajaa. Nyt on todettava se, että yksi olennainen seikka on sitten henkilökohtaiset seikat. Kuten jokainen ymmärtää, ainakaan vuositolkulla kukaan tuskin jaksaisi elää yksin. Ja yksinhän nyt elän. Ja olen vielä ihan tyytyväinen siihen seikkaan. Ei kyse ole siitä. Ja kun sanon, että yksin, jokainen kyllä käsittää. Siskoni olemassaolo ja seura täällä on ollut todella merkittävää. Mutta se on eri asia.

Ja nyt sanonkin, että en minä täältä mitenkään kaipaa pois. Minä tulen aina kaipaamaan pohjoiseen. Vaikka olenkin syntynyt Etelä-Karjalassa, siitä hetkestä lähtien, kun kävin Lapissa ensimmäisen kerran, tiesin, että se on jotain enemmän. Tämähän ei toki ole Lappia. Tämä on Vesterålen. Ei Norjassa oikeastaan tunneta käsitettä Lappi. Ja Lappiahan tämä ei olekaan. Lappi on sitä, mistä Vesa-Matti Loiri laulaa. Täällä lauletaan ihan eri lauluja. Jos minä saisin valita, laulaisin sitä, mitä Vesku laulaa. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Ne ovat realiteetteja. Nyt olen täällä ja ihan omasta vapaasta tahdostani.

Elämä on valintoja täynnä ja valintani oli tulla tänne. Ja päivääkään en ole katunut. Olen oppinut kohtalaisesti puhumaan norjaa. Erikoissanasto on täysin vielä hakusessa, joten jos pitää jostain erikoisemmasta keskustella, olen joutunut kääntämään englannin puolelle. Mutta päivittäisessä keskustelussa pärjään kyllä. Ja olen itsestäni ylpeä. Tiedän, että ei se nyt mikään ihme ollut, mutta oli se silti itselleni lievä yllätys. Rohkeutta se vaati ja vaatii se joskus edelleenkin. Se on vähän kuin heittäysisi kukkapuskaan. On melko varma, että pehmeästi osuu, mutta on aina pieni tsäänssi, että joku kivipahanen vähän kolhaisee. Mutta siihen ei kuole kuitenkaan.

Tässä tekstissä ei ollut oikeastaan mitään päätä eikä häntää ja aivan alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta kanttini ei vieläkään kestä siihen. Tämä on nyt eniten, mitä kehtaan julkisesti todeta. Eiköhän siitä muustakin joskus jotain jutun tynkää tule.

Myrtinde

Lähdin tänään käymään Myrtindellä. Se on tuossa kämpän takana nouseva nyppylä. 320 metriä meren pinnasta. Latasin kamerarepun kondikseen, keitin termarin täyteen minttuteetä hunajalla ja sulloin liukuesteet toiseen laukkuun. Kiskoin lämpöhaalarin niskaan ja läksin.

Lunta oli tullut viime yönä ehkä kymmenisen senttiä. Ja tiesin reitin perille toista kautta, mutta en tältä suunnalta, joten kysyin lähellä rinnettä eräältä lumitöitä tehneeltä naiselta, että mistähän täältä suunnalta lähtee polku. Nainen kertoi ja totesi sitten, että siellä on vain aika paljon lunta. Kysyin, että mitä? Niin, että siellä on aika paljon lunta varmaankin. No, en siihen hätään keksinyt sanoa muuta kuin, että olen Suomesta. Ei ole varsinaisesti ongelma. Kiitos ja hyvää päivän jatkoa.

Tovin kiivettyäni tiesin jo, että nyt jos ei tule hyviä kuvia, on miehessä jotain vikaa. Keli oli loistava ja alkumastkasta löytyi yhden ihmisen jäljet edeltäni. Puuterilunta joka paikassa täysin koskemattomana. Ei tuullut kovin paljon, mutta toisaalta enpä ollut vielä kovin korkeallakaan.

Kiipesin ensimmäisen jyrkemmän osuuden ja välillä piti hetkeksi istahtaa huilaamaan. Jäätä ei lumen alla ollut paljoa, mutta joissain kohdin kiipeämiskulma oli kyllä kiitettävän jyrkkä ja sai ottaa koivujen rungoista tukea, että pääsi ylöspäin. Kaksi reppua kannossa eivät varsinaisesti helpottaneet urakkaa. Mutta siihenhän on totuttu.

Melko paljon korkeammalle päästyäni, edellisen kulkijan jäljet aamulta kulkivat jo toiseen suuntaan, joten olin ensimmäinen, joka tänään kiipeäisi perille asti. Katselin reittiä hetken ja molempiin suuntiin keliä lähimaastossa. Koska tiesin, että vaikka keli oli luvattu hyväksi, aina on mahdollista, että se muuttuu. Ja tuossa viikon myrskyjä katseltuani, olin melko selvillä siitä, että jos yhtään näyttää siltä, että pitää kääntyä takaisin, yksinkertaisesti vain pitää. Ja myöskin vielä tässä vaiheessa en ollut aivan varma, pääsenkö ylös asti. Koska vaikka nyt vitsailinkin aiemmin siitä lumesta, näin, että sitä kieltämättä ylhäällä on melko paljon.

Mutta sehän on vain lunta. Melko helppo elementti. Lähinnä tulee vain kuuma, jos tarpoo metrin hangessa usean asteen ylämäkeen. Ja niinhän sitä tuli sitten tehtyäkin. Enpä hetkeen muista, milloinka olisi välillä tullut ponnisteltua fyysisesti aivan yhtä kovalla tasolla. Mutta kun tiesin, mikä lopulta päätepysäkillä odottaa, ei ollut suurempia motivaatio-ongelmia.

Ongelmia teetti ainoastaan se, että kun itse itseni nykyään jo tunnen, kameraa piti sitten tähtäillä tuon tuosta johonkin suuntaan. Koska koko ajan tuntui olevan jossain jotain, mistä voisi ottaa hyvän kuvan. Ja niinhän se olikin. Jyrkät rinteet viikon riehuneen myrskyn jäljiltä pullollaan tuulen kovettamaa pakkaslunta ja lasittuneita kiviä. Niin komeaa, että ei meinannut kiipeämisestä tulla mitään, kun piti vain kuvailla ja ihastella.

Komeaa oli ja kelikin oli hieno. Lopulta pääsin perille asti ja kaivoin termarin ja päätin, että nyt juon koko hiton täyden termarin teetä ja istun, enkä kuvaa, enkä tee mitään. Katselen vain maisemia. Ja niin sitten teinkin. Ja fiilis oli jotenkin maaginen. Yksin nyppylän huipulla. Toisella puolella paistaa aurinko ja pohjoisen puolella satoi lunta muutaman kilometrin päässä. Siinä välissä katselin Myreä ja Skogsøyaa. Ja vain mietiskelin, että nyt on ainakin päivä kohdallaan. Tässä jos ei ihmisen mieli lepää, en tiedä, missä se siihen pystyisi. Piti jalustalta yksi valotus itse spedestäkin ottaa.

Kävin kaupassa

Huikea otsikko.

No kun tiedän, että useita tuttuja ainakin kiinnostaa se, että paljon se pöperö täällä Norjassa oikein maksaa, kun "siellä on niin kallista".

Yksilöidyt hinnat siis tietysti kruunuina. Katsotaas...

paikallista bulkkicolaa 1,5 litraa 13,90
paikallista bulkkispritea 1,5 litraa 16,40
0,5 kilon paketti kahvia 46,90
import sisäfilettä suoraan Uruguaista 1,245kg 249,55
1,5 litran appelsiinimehu 18,40
150g salamia 19,30
1,070 kilon paketti perusjuustoa 74,79
6 puolen litran tölkkiä olutta 142,20
Staropramen Dark 1kpl 31,90
kevytmajoneesia tuubi 18,80
iso purkki suolakurkkuja 31,30
makeaa chilikastiketta megapullo 25,80
sinappia 19,40
litran pullo rapsiöljyä 13,00
kaksi muovikassia 1,98
tuoreita katkarapuja 500g 34,80
paprikalla täytettyjä vihreitä oliiveja 14,40
yrttimarinoituja valkosipuleja 250g 19,90
vuohen tuorejuustoa paketti 18,80
2 kiloa appelsiineja 19,60
pippurisekoitus myllyssä 44,40

Mukaan kuuluuvat vielä pantit, jotka ovat 11 kruunua.

Kokonaissumma oli 886,52 kruunua ja jos suunnilleen nykykurssilla (8,2) kääntää euroiksi, setin hinta olisi 108 euroa ja 11 senttiä.

Jokainen voi itse päätellä, onko se kalllista vaiko ei. Itse päättelin, että ei tuo nyt niin kovin kallista ole kuitenkaan.

Lintuja...

Oli loistokeli aamusta lähtien koko päivän ja kameraahan se piti sitten ulkoiluttaa vapaapäivän kunniaksi. Satamassa oli tapansa mukaan haahkoja, karimetsoja sekä lokkeja vaikka millä mitalla. Alleja en nähnyt, vaikka niitä täällä onkin.

Painelin laskuveden paljastamalle rantsulle kivikkoon ja parikin tyyppiä tuli kyselemään, että mitä teen, mutta kai ne ymmärsivät melko nopeasti, kun putki oli monopodin päällä kiinni. Tietysti sitten kyselivät kaikenlaista ja vastailin mielelläni, koska hyvähän se on yrittää selvitä natiivien kielellä.

Sisko käytti meikäläistä keskustelemassa työpaikasta kesäksi ja ainakin firman henkilöstöpäällikkö oli asiallinen ja mielestäni vähintäänkin hyvässä hengessä halusi jutella. Pyysi nykyisen työpaikkani lähimmän esimiehen nimen, jotta voi ottaa yhteyttä ja kertoi, että voisin käydä suorittamassa paikallisen trukkikortin. Joka sitten onkin keväällä agendalla. Se kaiketi helpottaisi työnhakua, koska moisen kanssa ilmeisesti paikalliset vakuutukset ovat suopeampia, jos jotain sattuisi.

Ja iltapäivästä sitten paukutin satamassa lisää kuvia. Olohan oli miltei kuin karkkikaupassa. Pehmeää valoa oli mielin määrin ja hyviä vastavalopaikkoja vaikka millä mitalla. Ehkä mies oli vähän ruosteessa, kun hutikuteja tuli paljon. Mutta puolustukseksi on todettava, että nuo servokuvaukset linnuista ovat olleet viimeisen vuoden aikana melko vähissä, jos nyt ei viime kesäisiä haarapääskyjä lasketa. Muutama onnistunutkin otos sieltä kaiketi irtosi.

Mutta nehän olivat ne kaksi asiaa, miksi tänne tulin: työ ja valokuvat! Olen iloinen, että niitä molempia pääsen toteuttamaan.

Ja ennen kuin tulee satinkutia, on todettava perään se tosiasia, että rakas siskoni on ollut täällä viimeiset 16 vuotta. Ja se on tietysti iso asia ollut aina. Ja nyt siis, vaikka täällä sikäli yritänkin elää omaa elämääni, pääsen siskoa näkemään tuon tuosta, mikä on ollut käytännössä koko aikuiselämäni ajan vain kesän parin viikon hetki. Nyt se on ainakin vähän enemmän!

Vaihtoehtoja...

Täällä ei ole ollut lunta kuin nimeksi sen jälkeen kun pääsin perille ja ei sitä ilmeisesti ole ollut ylipäänsä koko talvena. Tänään aamusta sitä sitten tuli nopeassa tahdissa kymmenisen senttiä. Isoa tiskirättiä taivaan sakealta. Tuli hyvä fiilis, koska vaikka tietysti revontulet ja tähtitaivaat saa unohtaa ja monet muutkin kuvat, on tuo lumi vain hyvä elementti. Se nyt vain kuuluu skandinaaviseen talveen. Vaikkakin on todettava, että monesti suomalaisilla on näiltä seuduilta hiukan väärä käsitys ilmaston suhteen. Käsivarren korkeudella ollaan juu, mutta tuo meri pitää kyllä ilman lauhana aivan väkisinkin. Toissa iltana pakkasta taisi olla kovat neljä astetta, kun kävin reposia kuvaamassa. Tästä sata kilometriä etelään Lofooteille ja pakkasta ei nähdä oikeastaan ikinä.

Suuri osa kalastusaluksista seisoo satamassa kalastajien viettäessä kahden viikon välein tapahtuvaa kotiviikonloppua. Muuten nukkuvat paatissa ja vaan kalastavat päivät pitkät. Saa nähdä tuleeko maanantaina sitten tavaraa, kun jotain myräkkää on kai lupailtu. Isommilla paateilla pienet puhurit eivät kai vielä mitään merkkaa.

Kiitettävän hyvin on oppinut töissä tietyt rutiinit ja vaikka välillä väsyttääkin pitkät duunipäivät, on tuo homma nykyään paljon helpompaa, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Työnjohtajan kanssa ei käytännössä kommunikoida enää kuin norjaksi. Sanasto on välillä vieläkin ihan hakusessa, mutta kai se peruskielioppi aikanaan taottiin koulujärjestelmässämme sen verran takaraivoon, että eipä tuo muuten vaikeaa ole. Onhan se totuus, että jos itsensä pakottaa puhumaan vierasta kieltä, sitä sitten vaan väkisinkin oppii. Monien sanojen kirjoitusasut ovat sitten vielä täyttä hepreaa, mutta eipä jaksa stressata. Ei meikäläistä tuonne kirjoittamaan palkattu.

Duuneista ei sinänsä sen enempää - jos sitä nyt on koko ajan paljon - mutta olen tässä keilaillut tulevia vaihtoehtoja, koska nykyinen työnihän ei jatku kovin pitkän ikuisuuden. Kevään sesongin. Enkä aikonut palata ihan heti.

Mahdollisuuksia olisi niin täällä kuin tuossa muutaman kymmenen kilometrin päässä. Ja yksi vaihtoehto - mikä kyllä jotenkin viehättää - olisi hakea kesäksi duuniin Finnmarkiin. Johan siellä tuli pari kesää sitten lomailtua lintujen parissa. Mutta eipä noista nyt sen enempää.

Jos tulee mahdollisuus ajan suhteen, kaivan siskoni luona yli kymmenen vuotta seisseen rinkkani ja kameran ja lähden jonnekin. Ihan sama minne. Vaikka Lappiin pyörimään toviksi. Bussit, liftaus ja teltta eivät maksa liikaa. Jos ei jänkhän poika tai tyttö ota kyytiin, niin pistän trangian kuumaksi ja kuvailen päivän lisää. Pelkkiä ajatuksia, mutta katsotaan, mitä tuleman pitää. Tehdään nyt nämä työt ja odotellaan kevättä.

Ulkona tulee vettä ja huomenna lisää. Todennäköisesti kaikki lumet ovat huomisiltaan mennessä kadonneet. Kävin töiden jälkeen tänään nappaamassa pari räpsyä, mutta ei oikein houkutellut olla kauemmin, kun aamun kiva nuoskalumisade muuttui rännän kautta vedeksi.

Kohta kun vedän levyksi, en todellakaan laita herätyskelloa soimaan.

Sananen Norjasta

Oletteko ikinä nähneet, kun mies tulee Ferrarilla vastaan pilkkihaalarit päällä?

Ei hätää, en minäkään. Mutta Audi RS7:lla tuli, kun kävelin tänään töistä. Kivan kiiltävän valkoinen sekä kivat mustat vanteet. En tietysti ole autoista paskaakaan kiinnostunut, mutta herättäähän se huomiota.

Äsken kaupassa käydessäni vastaan tuli vaimo ja lapset mukanaan eräs nuorempi kalastajamies, joka kantoi aiemmin sen 31,5 kilon turskan vaa’alle. Moikkasi. Asiallinen jannu.

Loppupeleissä ihmiset Suomessa ja Norjassa eivät ole kovinkaan erilaisia. Ehkä kuitenkin niistä, joita olen työn ohessa tavannut, useimmat ovat olleet hieman sosiaalisempia ja olisiko sitten liioiteltua sanoa, että ystävällisempiä? Ei kyllä yksikään ole edes ilmettään muuttanut, kun on kuullut ensimmäisen kerran meikäläisen tankeronorjaa. Tasaiseen tahtiin on tullut mongerrusta takaisin ja olen sitten parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää, mitä tärykalvoille kertyi.

Mutta niistä autoista vielä sen verran, että vaikka Norjassa yleisesti ottaen tuo autokanta onkin melkoisen uusi ja kallis - kuten norjalaiset itse sanovat, autot ovat täällä pirun kalliita ja ovathan ne - mutta jos se suhteutetaan tulotasoon, niin kalliimpia ne Suomessa ovat. Se on vain se yleinen elintasoero. Aivan turha sitä on kieltää, etteikö elintaso täällä olisi korkea.

Ja jos vielä niistä autoista eräs paikallinen pointti: Onhan tämä landea. Kalastajakyliä vierivieressä, joita erottavat vain jylhät vuoret tai vuono tai jotain sen kaltaista. Ja keitä landella asuu? No tietysti kalastajia ja maanviljelijöitä. Paikallinen nuoriso kyllä tykkää rassata vanhempia bemareita ja mitä näitä nyt onkaan, ja ajella sitten piNpirallia pitkin kyliä. Eli eroavatko Suomi ja Norja toisistaan paljon mitenkään?

Kaupat ovat auki maanantaista lauantaihin. Sunnuntaisin ne ovat ja pysyvät kiinni. Kauppa voi olla auki kymmeneen, mutta olutta se myy kahdeksaan ja lauantaina kuuteen. Posti tulee lauantaisin. Pieniä eroja. Toki suuri osa päivittäistavaroista on varustettu kalliimmalla hintalapulla kuin Suomessa, mutta ero ei ole järjettömän suuri.

Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun täällä olen, joten monikaan asia ei itselleni ole tullut yllätyksenä, mutta kuitenkin aiemmat visiitit ovat olleet vain visiittejä, joten se, että joutuu kasvokkain jokapäiväisessä elämässä paikallisen väestön kanssa, niin töissä kuin sillä lyhyellä vapaa-ajallakin esimerkiksi kaupassa, on kuitenkin opettanut jotain. Mitä se on opettanut?

No juurikin sen, että yleisesti kansana suomalaiset ja norjalaiset eivät varmasti luonteeltaan kovin paljon eroa toisistaan. Ne ovat kai vain pieniä kulttuurillisia eroja, mitä löytyy. Tietysti geneettisesti kansat ovat hieman erilaisia. Se on ilmeinen tosiasia, että norjalaiset ovat pidempiä kuin me. En ota nyt kantaa naisten kauneuteen, vaikka voisinkin. Sen pistin merkille jo monta vuotta aiemmin.

Sen mitä olen asiasta keskustellut – enkä tiedä onko se vain vieraskoreutta – mutta sanovat kokevansa itsensä enemmän tutuiksi suomalaisten kuin ruotsalaisten kanssa. Mikä on sikäli erikoista, että kieli heillä on kuitenkin miltei sama. Toisaalta täällä on ollut vuosien saatossa paljon suomalaisia töissä ja suomalaisilla on hyvä maine, joten se voi tietysti vaikuttaa. En tiedä.

Norjalaiset, joita olen tavannut, kertovat, että ajattelevat ruotsalaisten pitävän itseään enemmän fiineinä. Mikä on sikäli mielenkiintoista, että sen, mitä olen kuullut, norjalaiset pitävät suomalaisia vähän metsäläisinä. Mutta toisaalta, ainakin täällä asuu metsäläisiä. Niillä nyt sattuu vain olemaan rahaa enemmän kuin suomalaisilla. Eikä kylläkään metsää, mutta merta sitäkin enemmän.

Mutta kuten sanoin, erot ovat pieniä ja lopulta suurempi ero löytyy varmasti norjalaisen Oslossa asuvan ja kalastajakylässä asuvan välillä kuin norjalaisen ja suomalaisen välillä. Aivan kuten löytyy aidon tzadilaisen ja Lappeenrannassa syntyneen välillä. Tarvitseeko toimituksen huomauttaa erikseen, kumpi on lähempänä sydäntä?

Norjalaiset osaavat kyllä ilmeisesti arvostaa luontoa. Täällä käsitykseni mukaan on melko suosittua kiipeillä vuorille ja harrastaa amatöörivalokuvausta kauniista maisemista. En ehkä usko, että täällä sen suuremmin ihmiset linnuista ovat kiinnostuneita kuin Suomessakaan. Joku lintutieteellinen seura täälläkin ilmeisesti on, mutta eiköhän se ole samaa kokoluokkaa kuin vaikkapa suomalaisessa kylässä. Täällä nyt vain sattuu olemaan haahkoja, merikotkia, karimetsoja, korppeja, harmaahaikaroita, joutsenia ja monia muita läpi talven. Ne vain kuuluvat paikallisille kalustoon.  Eli ei sen suurempaa eroa. Meillä kalustoon kuuluvat talitintit ja muut pikkulinnut. Tikkoja näillä ei täällä paljon ole, kun eihän täällä ole tuota järeää puustoakaan.

Näillä kylillä oli asutusta paljon ennen kuin oli edes autoteitä. Jos jonnekin kuljettiin, sinne kuljettiin veneellä. Ja meri, kalastus ja kaikki niihin liittyvä on osa koko ympäristöä. Onhan Suomessakin kalastajia. On toki. Mutta jotenkin tuo asian merkittävyys paistaa täällä kaikesta. Vaikka toki löytyy parturia, kauppaa jos jonkinlaista ja vaikkapa lasinpuhaltajaa. Käsityöt ovat Norjassa arvossaan. Mutta toisaalta, kun on rahaa millä mällätä. Öljy täällä nyt ei näy käytännössä muussa kuin Statoilin aseman kyltissä.

Ei tässä tekstissä sinänsä mitään juonta ollut eikä juurta. Ei ollut tarkoitus vääntää mitään pakinaa tai muutakaan. Mutta lopuksi voisi kai sen suuntaisesti todeta, että on olemassa saunan lisäksi toinen asia, minkä päälle norjalaiset eivät ymmärrä: grillimakkara.

Turskaa tuntitolkulla

Kävelin tänään töihin ja no, en oikeastaan kelannut paljon mitään. Mutta kun pääsin työpaikan pihaan, katsoin tavalliseen tapaan sataman lahdelle päin, koska se nyt sattuu olemaan suoraan nenän osoittamassa suunnassa.

On kyllä harva paikka elämässä, kun joutuu toteamaan, että ei ole kameraa mukana, kun se pitäisi olla. Mukanahan tuo aina kulkee, jos jonnekin lähtee. Tuo kuun kierto on täällä juuri nyt sen kaltainen, että se laskee aikaisin aamulla ja nousee takaisin taivaalle jo ennen puolta päivää. Ja se laski aivan suoraan satamanlahden eteen kohdasta, josta näkee pitkälle merelle.

Oli tietysti hiukan pilviä horisontissa, mutta montaa kertaa en ole eläissäni nähnyt niin ruosteenpunaista hiljaista yhtiömiestä kuin tänään. Siinä olisi ollut paikka pidemmälle putkelle. Kuva jonnekin norjalaiseen luontokuvakilpailuun ja nimi lehteen. Mutta ei sitten.

Ehkä hiukan oli liian hämärää, joten kontrastierot olisivat saattaneet olla liian korkeat, mutta silti. Oli pakko tuijottaa sitä pari minuuttia ennen kuin astuin ovesta sisään. Siinä olisi jollekin prolle ollut vuosikymmenen paikka, kun tietää, että siinä lahdella hengaa hirmuiset haahkalautat vuorokauden läpi.

Töissä oli aamusta kohtalaisen rauhallista. Toki koko ajan oli tekemistä, mutta itsekseni kelasin, että se on varmasti tyyntä myrskyn edellä. Kun tietää kylmähuoneen varaston määrän, on vaikea olla miettimättä, että jossain vaiheessa helvetti räjähtää. No räjähtihän se ja ajoin viisi tuntia käytännössä ilman taukoa. Kolmelle eri linjastolle tavaraa koko ajan huolehtien, että miltään linjalta ei lopu materiaali. Niiden sivussa sitten hain tavaraa paatilta ja punnitsin kuormat ja ajoin samalla samaiselle paatille tavaraa takaisin, lastasin parit kuormat ja purin tyhjät laatikot niiden tullessa. Kuka vielä sanoo, ettei mies pysty moniajoon? Duuni on rankkaa, mutta silti jollain tavalla tykkään siitä.

Jos ei sen enempää duuneista, kun ei niitä kukaan jaksa lukea. Pitää nyt pari kertaa vääntää hieman siitä, että mikä on homman nimi. Mutta jos sentäs yhdistäisi duunit ja kameran?

Nimittäin tänään ennen sen helvetin räjähtämistä kysyin pomolta, että onko niillä mitään b-luokan matskua, mitä myydä halvalla. Kysyi, että mihin mie sellasta. Sanoin, että merikotkille. No meikäläisen norjasta kun ei nyt se varmasti muutenkaan aina ymmärrä kaikkea, niin ei se oikein meinannut käsittää. Mutta selitin sille, että haaskoja vois hankkia muovipussissa pakkaseen kevättä odottamaan. Valokuvia varten. Sanoi, että varmaan tarvi edes maksaa mitään. Mutta selvitellään. Sit vaan pitäs kehittää paikka. Mutta tosiaan, se nyt on kevään hommia se, jos niikseen tulee.

Kävin eilen siskon kanssa bongaamassa revontulia, mutta eipä niitä juuri näkynyt. Pari niin haaleaa juovaa, että ei niistä kuvia viitsi julkistaa. Sen kuun oikut kyllä vielä selvitän ja katson, josko lauantaina tai sunnuntaina aamulla vielä olisi hyvää saumaa. Kas kummaa kun olisi vielä täysikuukin!! Jos en sitten lauantaina mene vielä töihin, mistä näitä tietää...

Tuossa nyt eiliseltä yksi yökuva. Kuun rajasin ulkopuolelle ihan tarkoituksella. Tuossa yläpuolellahan se möllötti.