Mennyttä ja tulevaa

Kesä on ohi ja kesäloma myös. Voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta on todettava aivan vilpittömästi, että kyseessä oli paras kesälomani ikinä.

Se voi toki osittain johtua siitä, että kontrasti nykyiseen elämääni on niin huikaisevan suuri.

Mutta se johtui myöskin osittain siitä, että päätin vain mennä ja olla ajattelematta yhtään mitään, mikä liittyisi tulevaisuuteen. Ja myös siitä, että en miettinyt sekuntiakaan, mikä tilini saldo tullee olemaan, kun astun takaisin Norjan kamaralle. Päätin, että nyt minä elän ihan todella.

Kun lensin takaisin Suomeen ja istahdin Vantaan lentoasemalla bussiin, joka oli lopulta niin täynnä, että seuraava kyytiin tuleva matkustaja joutuisi seisomaan edellisen päällä, kelasin vain tovin, että "tällaistako se on".

En ollut istunut bussissa lentokentälle matkustamistani lukuun ottamatta yli puoleen vuoteen. Enkä nähnyt liikennevalojakaan siihen samaan aikajanaan. Olin vain asunut täällä pohjoisessa, missä suurin liikenneruuhka neljän aikaan iltapäivästä voi olla, jos keskustan risteyksessä kaksi autoa seisoo peräkkäin sekunnin, kun jalankulkija ylittää suojatietä

Ja tiedättekö mitä, minä pidin siitä.

Siitä ruuhkasta. Siitä väenpaljoudesta. Siitä, että ihmisiä tulee ja ihmisiä menee.

Minä myöskin pidän elämästäni täällä. Sehän tässä onkin melkoisen ihmeellistä.

Loman ensimmäinen viikonloppu vierähti Helsingissä. Pääsin kuin pääsinkin vihdoin ja viimein taas Lintsille! Oli aivan hulvatonta! Minä kun olen melkoisen epäileväinen kaikkea sellaista kohtaan, jossa on edes teoreettinen mahdollisuus kuolla. Joten niihin kaikkiin vimpaimiin meneminen, jotka vispaavat ja veivaavat ja kieputtavat pää ylösalaisin. Se oli ihan vapauttava kokemus!

Samaisena viikonloppuna näin paljon vanhoja tuttuja. Oli aivan järjettömän hienoa nähdä ihmisiä, joita en ollut nähnyt useita jokuseen vuoteen. Ja useita samalla kertaa!

Hienoa oli hengailla Helsingin baareissa. Baareissa, joissa kuulee koko ajan omaa äidinkieltään. Baareissa, joissa on rento tunnelma. Ja ehkä hienointa oli se, että ehdin jopa tutustua useampaankin uuteen ihmiseen niinä parina päivänä.

Ja mainittakoon nyt vielä se, että sinä päivänä kun astuin Suomen kamaralle, olivat helteet alkaneet päivää aiemmin. Ja arvatkaapa milloinka ne kelit loppuivat. Paluulentoani edeltävänä päivänä! Ei kai ihminen enempää voi toivoa?

Sitten pääasiallisen lomani toki vietin Lappeenrannassa. Onhan se kotikaupunkini ja siellä on julmetusti ihmisiä, joita on nähtävä. Vanhoja ja rakkaita ystäviä. Ja useita onneksi ehdin näkemään. Ja kuten vähän toivoinkin, ehdin myöskin leikkimään kamerallani tovin. Annille olin luvannut profiilikuvan päivittää ja olin iloinen, että se saatiin tehtyä.

Oli niin baarireissuja, kuin mökkireissuja. Oli sitä ja tätä. Alkoholia meni yhden loman tarpeiksi! Mutta kesä ja kesäloma on vain kerran vuodessa. Edelleenkään en jaksanut miettiä tai suunnitella mitään. Vartiaisen Jennin keikka jäi ehkä päällimmäisenä mieleeni. Siis toki sen jälkeen, että useat ihmiset viettivät kanssani aikaa sen vähän, mitä siellä olin. Kiitos heille kaikille siitä. Useiden kanssa olisi pitänyt enemmänkin aikaa viettää. Eikä joitain ehtinyt näkemään. Mutta se on elämää.

Mitä tuo kesälomani minulle kenties opetti? Pitääkö sen opettaa mitään?

No se opetti kuitenkin jotain. Se kertoi minulle sen tosiseikan, että minä en tule asumaan täällä, missä nyt asun, ainakaan lopun ikääni. Tuskin edes järjettömän pitkään.

Katsokaas kun siihen olemassa tasan yksi syy. Ja se syy on ihmisen tarve pariutua. Ja täällä se ei onnistu. Täällä minä voin löytää baarista jonkin itseäni viisi - kymmenen vuotta vanhemman parin teinilapsen yksinhuoltajan. Mutta kun se nyt ei rehellisesti ole se, mitä minä elämältä haen.

En minä tiedä, mitä minä oikeasti haen, mutta se ei kuitenkaan ole sitä.

Minä tapasin lomareissullani yhden ihmisen, joka oli erittäin mielenkiintoinen. No, siitä nyt ei tullut mitään ja ehkä parempi niinkin. Koska ei kai kukaan järjellään ajatteleva ryhdy kaukosuhteisiin, joissa ihmiset asuvat eri maissa.

Mutta ajattelemisen aihetta se silti loi. Enkä varsinaisesti voi sanoa, ettenkö miettisi mennyttä vieläkin.

Kuitenkin se oleellisin seikka tässä on se, että minä muutan täältä. En tiedä, millä aikataululla. Enkä tiedä edes minne. Mutta kun kaverini ja entinen työkaverini tuossa kesän lopulla lähti opiskelemaan Trondheimiin, loman loputtua päätin, että se näyttää nyt hyvin todennäköiseltä, että haen töitä sieltä.

Trondheim on tuossa Norjan keskivaiheilla, noin ehkä Vaasan korkeudella oleva maan kolmanneksi suurin - Turun kokoluokkaa oleva - kaupunki. Ja minulla on Norjan viranomaisten luvat kaikkiin trukkeihin ja muihin laitteisiin aina kymmeneen tonniin asti. Kapeakäytävätrukkeihin myös. Ja siinä kaupungissa on paljon työmahdollisuuksia, jos vain luvat ovat kunnossa ja puhuu norjaa. Onhan niillä jopa Ikeakin siellä.

Juuri nyt olen henkisesti melko sekavassa tilassa. Se toki osittain johtuu siitä, että rankan loman päätteeksi töiden aloitus oli aika musertavaa. Mutta se johtuu siis myös noista edellä mainituista seikoista. Kohdatuista ihmisistä. Menetetyistä mahdollisuuksista. Koetuista tilanteista. Ja siitä, että tulevaisuus on niin auki. Ja siitä tosiseikasta myös, että en vieläkään tiedä, mitä tahtoisin aivan todella tehdä isona. Tai tiedän. Mutta se nyt ei ole niin yksinkertaista.

Minä olen 35-vuotias. Olen koko elämäni pohtinut, mitä tahdon tehdä isona. Se on sitten eri asia, toteutuvatko haaveeni, mutta ainakin tietoisesti etenen niitä kohden koko ajan. Ja sitten siinä sivussa teen erästä projektia, jonka loppuun saattamisesta ei taatusti ikinä ole takuita. Sen näkee aikanaan.

Mutta jottei kellekään jäisi epäselväksi, minä vähiten kadun sitä, että aikanaan lähdin Norjaan töihin. Se on ollut monesti hankalaa aikaa. Ja nyt vihdoin ja viimein kaikki on jollain tapaa asettunut paikalleen. Ja kun näin käy, minä sitten jo tahdonkin jatkaa matkaa?

Mutta kuten totesin, elämän realiteetit vain vievät. Ei niille mitään voi. Meitä ei ole rakennettu elämään yksin.

Ja nyt sitten tulevaisuusprojekti saa uusia aspekteja. Koska huomenna on firman syksyn grillikekkerit ja kosteatahan se taas tullee olemaan. Mutta sen jälkeen alkaa uusi elämä. Minä vihaan sitä, miten olen saattanut itseni tähän kuntoon, missä nyt olen. Alkaa niin järjetön talven kuntokuuri. Onneksi pohjat ovat vielä tallella.

Nyt siihen henkisesti jo pystyn, kun muu käytännön elämä on jo sen verran balanssissa. Täällä Norjassa kun tuo eläminen viimeiset 1,5 vuotta on ollut koko ajan käytännön elämän järjestelyä. Nyt vihdoin ehdin keskittymään vaikkapa hyvin itsekeskeisesti omaan kroppaani. Rauta alkaa kohta nousta!

Olen ollut täällä hetkittäin niin masentunut siitä, miten en pysty treenaamaan. Tekosyitä kaikki toki, mutta nyt nekin on käytetty.

Minä en kiellä, ettenkö kaipaisi nytkin välillä Suomeen, varsinkin kun kesä oli mitä oli. Ja kaipaan sieltä useita ihmisiä. Niin ystäviä kuin ehkä joitain sellaisiakin ihmisiä, joista voisi toivoa jotain enemmänkin.

Mutta koska tietyt asiat menivät kuten menivät, olen nyt päättänyt, että ainakin tähtään tällä hetkellä siihen, että löytäisin itseni suuresta norjalaisesta kaupungista operoimassa jotain isompaa konetta. Saa nähdä.

Sen näkee sitten, mihin se johtaa. Tai pääsenkö edes sinne asti. Sen kuitenkin päätin loistavan kesälomani päätteeksi, että minä en enää ikinä jää laakereilleni makaamaan!

Minulla on tavoite elämässäni. Se on hyvin yksinkertainen. Tahdon kaiken sen ajan, mitä minulla täällä on jäljellä, elää niin täysillä kuin vain voin.

Jos se tuo muassaan jotain sivutuotteita, kuten parisuhteita, lapsia, mitä ikinä, ne sitten ovat vain bonusta.

Kesä tulla jolkottaa, vai jolkottaako?

Olen nyt asunut täällä hevon kuusessa vuoden, neljä kuukautta ja seitsemäntoista päivää. Laskin aivan itse.

Sinä aikana olen mielestäni oppinut nyt puhumaan norjaa aivan välttävästi. Tänään koin onnistumisen tunteita, kun kävin ystäväni Marjon kyydillä Sortlandissa kaupoilla pikku krapulassa.

Juttelin myyjien kanssa useamman kerran ja kieleni ei mennyt kertaakaan solmuun, vaikka paha tapani onkin aina puhua nopeasti. En mahda sille mitään. Itsetuntoni ei anna myöden, että hidastaisin menoa. Joskus se myöskin luo noloja tilanteita, kun takeltelen. Nyt ei käynyt niin. Henkilökohtainen ylpeyteni ei anna itselleni tilaa puhua norjaa suomenruotsalaisittain. Ei vaan anna. Tiedän. Olen hölmö. Vaikka mentäisiin metsään, niin mennään sitten saappaat jalassa ja kaadutaan.

Viime viikolla sanoin työkaverilleni, kun verestettiin kalaa linjalla, että joskus kaipaan mäkkäriä aivan jumalattoman paljon. Ja se on totuus. Täällä hevon kuusessa kun ei ole mitään merkkiruokapaikkoja.

Ja Suomeenkin kaipaan. Aina välillä. Varsinkin kun mietin kesää. Festareita. Saimaata. Rantasaunoja. Savusaunoja! Terasseja. Kuumia kesäpäiviä. Lappeenrannan katuja. Jopa Helsinkiä. Sielläkin olisi monia kavereita, joita olisi kiva joskus nähdä. Ja esimerkiksi istua Molly Malonesin terassilla siinä julmetun vilkkaan kadun vierellä, josta bussit painavat kurvia kohden. Pöly lentää ja olut maistuu.

Mutta sinne on pitkä matka. Ei ehkä fyysisesti, mutta ajallisesti. Voi olla, että vietän ensimmäisen kunnon kesälomani vuoden kuluttua. Duunia on painettava täällä. Ja sehän on hyvä. Että on duunia. Suomessa se ei olisi tällä hetkellä todennäköisesti itselleni mahdollista.

Mutta en minä täällä ole vain siksi, että olisi töitä. Kuten olen aiemminkin sanonut, viihdyn täällä. Mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö kaipaisi joskus Suomeen ja varsinkin kesäisin.

Töissä eräs romanialainen kaveri minulta kysyi, että kun hänkin harrastaa valokuvausta, mitä minä kuvasin sitten Suomessa, ennen kuin tulin tänne. Koska "eihän siellä ole mitään vuoria tai muuta siistiä". Koska sanoin, että pidän myöski maisemavalokuvaamisesta.

En ryhtynyt selittämään siinä sitten hänelle englanniksi, mikä Suomesta tekee hienon. Koska se olisi vaatinut enemmän kuin sanoja.

En minä osaa edes suomeksi - saatikka sitten englanniksi, vaikka sitä ihan kohtalaisesti osaankin - selittää kenellekään ilman kuvia, mikä Suomessa on hienoa. Mutta hieno maa se on. Ei sellaisia maisemia, mitä vaikkapa Puumalan ja Punkaharjun vesimosaiikeista löytyy, ole missään muualla maailmassa. Eteläsuomalainen järvimaisema kesän keskellä on jotain lumoavaa. Kolin laelta näkee kauas. Ja näkee jotain, mitä ei näe missään muualla. Eikä Kuusamon vaaroja voita paljon mikään. Ainoastaan sen voittaa vielä koilliskaira. Ja itämeren saaristo on myös jotain näkemisen arvoista. Vaikka itse järvien mies olenkin.

Täällä minä näen vuoria joka päivä. Joskus kiipeän niille. Ne ovat hienoja. Ne ovat jylhiä ja pienellä kiipeämisellä näkee pitkälle. Vuonojen toiselle puolen. Näkee isoja saderintamia omin silmin, jotka vettä taikka lunta pudottavat. Mutta vuori on vuori. Se on aina erilainen, mutta joka paikassa silti samanlainen. Joskus toivoisin, että norjalaisille joku markkinoisi suomalaista maisemaa. Ja vaikka muillekin. Japanilaiset ja britit sekä saksalaisethan sen ovat jo löytäneet.

Ei. Tämä ei tarkoita sitä, että minulla olisi koti-ikävä, tai että en haluaisi olla täällä, missä nyt olen. Varsinkin kun juuri olen muuttamassa omaan huoneistoon. Ja olen käynyt siellä nyt parina iltana vuokraisäntää jeesaamassakin remontissa. Kämppään tulee tyystin uudet pinnat ja tilaakin on reippaasti. Niin reippaasti, että olin jopa ajatellut rakentaa sinne oman aivan pienen valokuvastudion. Tiedä sitten, mitä sillä teen, mutta jos ei muuta, leikin itsekseni.

Kyllä täällä viihdyn. Ja työssäniki viihdyn. Mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö välillä kaipaisi Suomea ja varsinkin sitä Suomen kesää, mistä tuossa aimmin totesin. Suomen luonto on hieno. Norjalaiset täällä ovat erityisen ylpeitä omasta luonnostaan. Eivätkä oikeastaan edes tiedä, miltä esim. näyttää Suomen Lapissa. Joku tietää, mutta ei sitten ainakaan tiedä, millaista on kiivetä Saimaalla korkealle ja katsella sitä jääkauden muovaamaa mosaiikkimaisemaa. Mutta se nyt on vain kylmä fakta. Suomi ei oikein kiinnosta moniakaan.

Enkä minä jaksa ihmisille tuputtaa. Niin kauan kun en itse elä siitä maisemasta. Mieluummin pidänkin sen vain itselläni. Mutta kuitenkin, seuraavan kerran, kun tulen Suomeen kunnon kesälomalle, lyön tiskiin naamakirjaan sellaisen valokuvagallerian ajastani siellä, että se ei jätä ketään norjalaista tuttuani kylmäksi.

Lupaan sen.

Hyvää kesää kaikille tutuille ja tuntemattomille.

Suomalaisen pätkätyöläisen kalajuttuja osa n

Tuskakausi kun saatiin pääsiäiseen mennessä pakettiin, ajattelin tietysti heti, että eiköhän tuo hirmuryysis ole tältä vuodelta taas koettu.

Sitä ryysistähän kyllä riittikin keväällä. En varmasti ole ikinä nukkunut useampaa viikkoa putkeen niin vähän kuin tuolloin. Sen jälkeen koittikin kuukauden lonkan vetäminen, jonka aloitin tuttuun tyyliin viikon kuumeella. Varmasti stressitasollakin oli oma vaikutuksensa asiaan.

Oli miten oli, palasin taas toiseen duuniin maanantaina. Ja rehellisesti ajattelin, että saas nähdä, mitä siitäkin tulee, kun viime syksynä duunien määrät olivat vähän sitä ja tätä. Töitä toki oli, mutta kun allekirjoittaneen luonne ennemmin vain painaisi. Se kun on niin, että töitä ei olla koskaan pelätty. Enemmän on pelätty pimeää lapsena.

No, duunit alkoivat ja ensimmäinen päivä venähtikin sitten aamukutosesta iltakasiin. Neljätoista tuntia lohen perkuuta. Pari tuntia koneella ja pari tuntia linjastolla tsekkaamassa samaisen koneen jälkeä. Ja taas läpsystä vaihto. Polkupyörällä kun vähän ennen yhdeksää oli illalla kotona ja tiesi, että viideltä aamulla pitäisi taas herätä, oli vähän väsynyt filis. Mutta hyvin onnellinen.

Työnkuvat tuolla vaihtelevat mukavasti. Pääsen tekemään miltei kaikkea, mitä koko tuotantolinjaan vain sisältyy. Tosin trukkia en aja tuolla - ainakaan toistaiseksi - metriäkään. Mutta ei haittaa. Sitä sai taas ajaa pari kuukautta vaikka vuoden tarpeiksi.

Tänään aloitin varttia vaille viisi aamulla työt. Ryhdyttiin verestämään kaloja. Niitä puskee tankista vesiputkea pitkin altaaseen, josta raukkaparat sitten vapaaehtoisesti uiskentelevat sähkölinjalle, jossa lähtee taju kankaalle. Siitä sitten puukkoa kiduksiin. Välillä tahti on melkoinen.

Ja kun sanon, että melkoinen, niin tarkoitan, että melkoinen. Duunikaveri saa välillä pysäyttää koko "tavaran" tulon, jottei menisi suuresti eläviä kavereita läpi. Moraa saa näyttää välillä herkkukaloille varmasti nopeammin kuin kerran kahteen sekuntiin ja tätä sitten useamman minuutin putkeen. On nimittäin oikean käden puristuslihakset välillä kovilla. Vieläkin on vähän käsi hellänä. Mutta siihen tottuu.

Ja jos kerta homma on pysäytetty ryysiksen vuoksi, ei tarvitse miettiä tarvitsisiko senkään jälkeen huilailla. Kyllä ne loputkin vonkaleet siellä altaassa jo kiimaisena odottavat omaa osaansa. Ja tänään kaikenkaikkiaan yhteentoista tuntiin verestettiin kolmeen pekkaan 25 tuhatta vonkaletta. Ei ole hindun hommaa se.

Se duuni näyttää helpolta, kun sitä katsoo. Itsekin niin ajattelin, kun tuolla aikanaan aloitin ja vain katselin. Mutta se on kaikkea muuta kuin helppoa. Kohtuu kovassa vauhdissa ei ole helppoa puskea sitä puukkoa sinne kiduksiin koko ajan oikeaan kohtaan ja kääntää. Jokaisesta hutiosumasta vain ryysis pahenee.

Eilen iltapäivästä tankista puski keskimääräistä suurempi määrä ylijäämää. En tiedä paljonko, mutta varmasti useita satoja, jos ei varmasti yli tuhat pientä turskaa. Sellaisia ehkä parisataagrammaisia. Ovat ilmeisesti päässeet vielä kasvatusaltaaseen sisälle koonsa vuoksi, mutta eivät enää ulos. Niitä sitten saa viskoa pöydän alle myllyyn. Samaan, mihin menevät kaikki kuolleet lohet. Niitä on aina sata tai sitä luokkaa päivän aikana.

Ja se dunkku on aivan käsittämätön. Olen elämäni aikana haistanut monia pahoja asioita. Mutta mikään ei ole tähän asti haissut niin pahalle kuin mahdollisesti jo pidempään kuolleena lillunut iso lohi. Niiden havaitseminen linjastolta ei ole vaikeaa. Mutta näköjään siihenkin tottuu. Kaikkeen tottuu, paitsi siihen jääpuikkoon.

Niin. Puski paljon pientä turskaa. Niin pientä, ettei yksittäinen pikkuinen enää painonsa vuoksi läpäise sähkökentän metallilämisköjä, koska metalli painaa enemmän kuin niin pieni kala. Siinä sitten odoteltiin työkaverin kanssa lohia ja vain juteltiin.

Hetken päästä katsoin, kun alkaa sähkökentästä nousta savua. Olin niinku että ei vittu, mutta sitten olinkin, että ei saatana. Siellähän se pikkuinen turska jo kärysi. No, linjalta sähköt pois, että kehtaa kättään sinne pistää. Koska olen nimittäin saaut jo osumaa siitä ja ei tee mieli kokeilla suosiolla. Se käry. Se, mikä lähtee sähkökentässä jo savuaamaan ruvenneesta turskasta lähti oli sanoinkuvaamaton.

Muistelkaa vaikka tätä, kun seuraavan kerran haette sen tarjouslohen sieltä Prisman hyllystä hintaan 7,99 kilo. Se ei suurella todennäköisyydellä ole meikäläisen kautta kulkenut, koska kyseessä on miljardibisnes. Mutta jonkin samanlaisen lafkan kautta kuitenkin.

Onhan se jotenkin sööttiä, kun pakastelohilaatikoiden kyljessä on söötti logo, missä lukee "Norge" ja tekstinä "fresh seafood" tai jotain vastaavaa. En nyt muista tarkkaan. Ja logossa on sellainen parrakas kalastajaukko ja taustalla pari vuorta. Oikeasti. Ehkä tästä nyt on kalastajaromantiikka melko kaukana. Se on toki totta, että tavara on tuoretta. Ei se kauaa ehdi makaamaan kuolemansa jälkeen missään. Ja hyvääkin se on. Tänään otin juuri yhden kolmekiloisen matkaani, jotta voi sunnuntaina tehdä systerille ruokaa.

Olen nähnyt, kun tankista on myöskin eksynyt linjastolle yli 20 kiloinen turska. Sitä en ole nähnyt, mutta kuulin tuossa taannoin, että tankista on kaivettu joskus kokonainen saukkoperhekin, joka oli vähän mennyt pitämään "feastia". No, ruoka niiltä ei ainakaan lopu kesken, jos materiaalin määrä on yli sata tonnia lohta.

Huomenna menen tsekkaamaan itselleni uutta majapaikkaa. Nykyinen asumus lähtee alta tämän kuun lopussa. En ole siitäkään jaksanut aiemmin jauhaa, kun tuli koko homma vähän yllätyksenä.

Ja tämä koko viikko vapun jälkeen töissä on ollut melkoista tykitystä. Mutta kämppäasia selviää jotenkin. Stressiä meinasi jo puskea, koska täällä tuo asuminen ei ole aivan yksinkertaista. Mutta kuten sanoin, se kyllä selviää.

57 tuntia laskin, että tein viiteen päivään töitä tällä viikolla. Ei taida montaa lihasta miehessä olla, mihin tällä hetkellä ei särkisi. Toki se siitä helpottuu, kun tekee muutaman viikon taas. Ja fyysisyys töissä on aina hyvästä. Maksettu hyötyliikunta on aina hyvä asia. Varsinkin kun siitä maksetaan ylitöineen "vähintäänkin kivasti".

Ja kuten tuossa äsken naamakirjaan kirjoitinkin norjaksi päivityksen. Moni on kysynyt, että "viihdytkö sinä täällä Norjassa?"

Pitäisi vastata jatkossa aina, että "Kyllä vain. Kyllä viihdyn. Mutta olen suomalainen. En minä tänne muuttanut viihtymään. Muutin tänne tekemään töitä."

Mitä sit?

Mietin tuossa aiemmin tänään, kun olin katsellut Liigan lätkäfinaalit loppuun, että jos vaikka kampaisin naamani ja lähtisi baariin.

En nyt sitten lopulta jaksanut lähteä minnekään. Miksi? Koska miksi lähtisin?

Tästä tekstistä ei tule järin pitkää, mutta toivottavasti sitäkin kovempi ns. "statement".

Tuossa vuoden vaihteessa totesin, että olisin vuoden tyystin ilman alkoholia. Sen ajatuksen taustalla oli yksinkertaisesti se, että tahtoisin kokeilla omia rajojani. No, lopulta kun kevään turskasesonki oli kovimmillaan ja olin aivan aidosti niin henkisesti kuin fyysisesti hyvin lopussa, totesin yksinkertaisesti itselleni, että taidanpa ottaa pari olutta.

Kestin sitä rallia tovin ilman, mutta aika nopeasti tuli mieleeni se ajatus, että miksi en voisi vähän nollata päätäni. Ja täten nollasinkin.

Olenko heikko? En tiedä. Olen ehkä ihminen.

Mutta kun sesonki loppui ja luppoaikaa löytyi, en oikein tiennyt, mitä tekisin kaikella vapaa-ajallani ja eivät kelitkään paljon suosineet, että olisi ulos lähtenyt mitään tekemään. Likimain joka päivä tuuli yli kymmentä metriä sekunnissa ja jos ei tullut vettä, tuli räntää tai rakeita. Kameran käyttäminen on tuolloin melko lailla turhaa.

No, tässä nyt on tullut kolmisen viikkoa lähinnä pyörittyä kotona ja mietittyä tulevaisuutta. Välillä olen ottanut kameran ja yrittänyt leikkiä sen kanssa jotain, koska se on jotain, mihin en ikinä kyllästy.

Mutta tänään tosiaan mietin, että jos lähtisin ravintolaan katsomaan menoa. Mutta miksi lähtisin? Olen nähnyt sen saman menon ties miten monta kertaa. Ja tuskin se siitä mihinkään muuttuu.

Lupasin itselleni vuoden alussa, että tämän vuoden lopussa olen fyysisesti hyvin eri kunnossa. Ja se lupaukseni pitää edelleen. Kait nyt tuli taas tietty mitta täyteen tässä jahkailussa.

Työt alkavat toukokuun ensimmäisenä maanantaina ja nyt lähinnä mietin, että pitäisi kaiketi säästää rahaa, että voisin ostaa auton. Miksi? En autoa varsinaisesti tarvitsisi, mutta joskus se ärsyttää, kun joutuu joka aamu lähtemään töihin aamuvitoselta, tuli sitten rakeita, räntää tai vettä kaamalla. Polkupyörällä. Kahdeksan kilometriä.

Joten se pointti onkin ainoastaan se, että nyt taas riittää tuo nysvääminen, mitä on tullut tehtyä maaliskuun lopulta.

Torstaina tuli eräs ajanmitta täyteen täällä. Voi veljet. Päätelkää siitä. Mutta ei se oikein riitä. Totuus on se, että Luoman poika on aikalailla täällä paitsiossa ulkomaalaisena ja jotenkin tuntuu siltä, että edes suomalaisuus ei ole plussaa siinä sekametelisopassa.

Ja tästä johtuen on vain keskityttävä tulevaisuuteen. Pistän itseni kondikseen. Lähden todella sinne salille. Ja herään useammin aamuyhdeltä kameran kanssa kuuta ja lintuja bongaamaan.

Koska nuo edellä mainitut seikat antavat moninverroin enemmän kuin istuminen paikallisessa pubissa aina niiden samojen naamojen kanssa, joista ei ole muuta seuraa kuin jauhaa paskaa humalassa.

Jos olisin vaikka aidosti urheilullinen ihminen, voisin vaikkapa joskus netin välityksellä löytää jotain naisia, joiden kanssa käydä aitoa keskustelua. Norjaahan sinänsä osaan kyllä puhua.

Totuus on se, että kun on aikaa ja ei paljon tekemistä, on helppo vain maata himassa, vääntää pizzaa ja välillä vähän ottaa bisseä. Toki työt taas alkavat ja kameran kanssa olen edennyt kohtalaisesti. On jopa hiukan kontakteja sen suhteen, että ehkä joskus laitteiston ollessa kondiksessa, voisi löytyä jotain pientä keikkaakin. Mutta muutoin se saa nyt riittää. Tuo nysvääminen. Minä en tullut tänne Norjaan makaamaan himassa ja degeneroitumaan. Vaikka siinä välissä töitä tekisinkin. En.

Minä tulin tänne menestymään.

Suomalainen Suomessa

Ajattelin, että tulen Lappeenrantaan aurinkolomalle kaamoksesta.

Tulin viikko sitten ja aurinkoa ei ole paljon tarvinnut katsella. Tuossa yhtenä päivänä auringon olisi ehkä voinut nähdä, mutta nukuin niin pitkään, että meni sekin huvi sitten ohi.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta jostain syystä unirytmi koko ajan tuntuu pysyvän kivan aamu-unipainotteisena. Ehkä se rytmi tuolta pohjoisesta lähtien ei vain meinaa tasoittua. No, ei ole niin vakavaa. Jotain kaamosväsymystä kyllä silti on selkeästi havaittavissa.

Muuten sitten tämä kulunut viikko on ollut ihan mielenkiintoinen. On nähty kavereita, käyty lätkämatseissa ja leffassakin kävin katselemassa Hobitin CGI-mättöä 3d-lasit päässä. Varsin mukavaa.

Kun ihan ensiaskeleita vajaan vuoden jälkeen astelin kotikaupunkini kamaralla, oli vähän kumma fiilis. Omalla äidinkielellä voi asioida missä vaan. Tosiaan jo Torniossa ensifiilikset olivat melko hämmästyttävät saman asian tiimoilta.

Entäs nuo ruokakaupat? Ne ovat jättimäisiä marketteja ja hyllymetreittäin on einestä ja grillimakkaraa ja vaikka mitä tavaraa, prosessoitua ja prosessoimatonta.

Maitoja on maitotuotehyllyssä vaikka minkälaisia. Rahkoja ja jugurtteja hirmuinen setti. Oluita, limonadeja ja tuoremehuja hurjat määrät. Muroja ja myslejä sataa eri vaihtoehtoa. Puuroa löytyy ties millä eri sekoituksella ja on sillä ja tällä marjalla ja pussilla tai ilman. Juustoja on niin paljon, että miettii vain tovin, että mitä ihmettä ihmiset noilla kaikilla tekevät.

Meetvurstia, leikkelettä ja ties mitä kalkkunaa on niin julmettu valikoima erilaista pakettia ja ties missä koossa, että ei hetkeen meinaa ymmärtää, että mitä tuosta nyt poimisi.

Suomessa on kaupoissa aivan käsittämätön määrä valikoimaa päivittäistavarakaupassa verrattuna Norjaan. En toki tiedä tarkalleen miksi, mutta on kuitenkin. Uskoisin ainakin yhden syyn olevan Norjan tullipolitiikassa. EU:ssa tavara liikahtaa. Kyllä se vertaus, että Prisman kissanruokahylly on norjalaisen peruskaupan kokoinen, on vähän liioiteltu. Mutta ei se nyt kovin kauas jää.

Ja kyllä tietyt tuotteet ovat selvästi halvempia. Jotkut sitten ovat varmaankin melko samoissa lukemissa. Vertailua taas nyt vähän haittaa tuo kruunun kurssin sukellus. Eivät toki mihinkään Venäjän menoon joudu, mutta en itse muista, milloin Norjan kruunu olisi ollut niin alhaalla kuin nyt. Vaihtokurssi on tippunut noin 1,5 vuodessa seitsemästä ja puolesta yli yhdeksään kruunuun eurolla.

No sitten se toinen puoli suomalaisesta päivittäistavarakaupasta. Myönnän, vertailu ei ole tyystin kelpoinen, koska paikka jossa punkkaan, on Sammonlahti. Mutta nyt kun viikon olen pyörinyt täällä ja keskustassa sekä sitten bussilla näiden kahden pisteen väliä, on yleinen ilme kadulla aika erilainen.

Tietysti myös sekin vaikuttaa, että nykyinen asuinpaikkani on pieni kylä pohjoisessa ja tämän hetkinen vertailukohta monikymmenkertaisesti suuremman kaupungin kaupunginosa, jossa asuu suuri osa alimmasta yhteiskuntaluokasta.

Mutta ihmisten yleinen pukeutuminen, kaduilla ja kaupan kulmalla ja kassajonossa avoimesti humalaisten ihmisten näkeminen toi jotenkin kyllä selvästi kotoisen fiiliksen. Ei aivan heti tulisi mieleeni, että Norjassa joku paikallinen natiivi ja vielä eläkeläisnainen kantaisi täyttä lavaa halvinta kaljaa kassissa kaupasta kotiin sunnuntaina keskipäivällä. Ja jos ei varsinkaan kantaisi sen myötä mitään muuta sieltä kaupasta.

Mutta pitää nyt toki puolustukseksi sanoa se, että jos suomalaisessa katukuvassa näkyy alkoholi, ei se tietysti tarkoita sitä, etteikö Norjassa juoppoja olisi. Kyllä niitä on. Ne eivät vain näy.

Varmasti kokonaiskulutuksessa eroa Suomen "voitoksi" on, kuten tilastotkin jo kertovat. Mutta ei totuus siis ole niin mustavalkoinen. Enkä itse asiassa kirjoitakaan siitä, että jotenkin kokisin Suomen huonommaksi paikaksi. Tai että suomalaiset olisivat jotenkin huonompia ihmisiä. Kirjoitin vain siitä, mitä ihminen näkee ja piste. Kyllä minulle tuo vajaa vuosi jo opetti, että norjalaiset voivat olla aivan helvetinmoisia juntteja. Ja juoppojakin.

Mutta silti se nyt on pistänyt silmään. Toinen asia, mikä sitten on pistänyt silmään on Lappeenrannan yleinen taloudellinen ilmapiiri. Keskustassa liikkeitä pistää lappuja luukulle ja siellä sun täällä kaupoilla on loppuunmyyntejä. Uutta rakennetaan, mutta ilmeisesti jo jotkut paikat jäävät valmistuessaan mahdollisesti tyhjilleen tai ainakin niiden tiloihin joudutaan aivan julmetunlaisella työllä ja tuskalla etsimään uutta vuokralaista, kun alkuperäinen tulija onkin jo perunut.

SaiPan pelissä sen näki. Porukkaa ei käy kuten vuosi sitten, vaikka pelitkin ovat sujuneet varsin hyvin. Vuosi sitten jos meni hallin oluttiskille, sai olla kuin sillit suolassa. Nyt katsoin, että voisi vaikka heitellä kärrynpyöriä siinä keskellä baarin lattiaa.

Vuodessa ehti tapahtua Suomessa paljon. Tämä nyt on ihan puhtaasti vain yhden mistään mitään tietämättömän fiilispohjaista löpinää. Mutta jokin tuossa yleisessä ilmapiirissä on muuttunut. Ja tänäänkin taas kuulin erään tuttavan lomautuksesta. Ja kuitenkin olen ymmärtänyt, että tämä ei ole kyseisen henkilön työhistoriassa ihan juokavuotista kauraa, jos on ollut ikinä. Ja olen jo ehtinyt viikon aikana pariltakin ihmiseltä kuulla irtisanomisista sekä siitä, miten suurella todennäköisyydellä kohta tulee jengille kenkää. Ei mitään lomautuksia, vaan fudua takapuoleen vaan.

Voi olla, että minulla ei ole varsinaisesti kiirettä muuttaa takaisin.

No, mutta ei ollut tarkoitus olla mikään negatiivisuuden ruumiillistuma ja pirujen seinille maalailija. Totesin taas tässäkin vain sen, mitä olen nähnyt. Mutta kyllä selvästi huomasin heti, miten erilaiset yleiset ilmapiirit ovat näiden kahden maan välillä juuri nyt. Eihän Norjakaan mikään onnela ole. Kyllä sielläkin työmaailma on ihan kovaa ja kilpailtua ja mitään ei saa tarjottimella. Mutta jotenkin juuri nyt vain on jäänyt maku visiitiltä, että jos Norjassa ei ole tarjoitinta, niin ei täällä ole edes varausnumeroita, mistä tapella. Hitto, että olenkin taas positiivinen!

No, uskon suomalaisiin ja suomalaiseen luonteeseen ja tiedän, että kun selkä menee tarpeeksi tiiviisti seinää vasten, alkaa tapahtua.

Joulu tulee ja niin edelleen. Ollaan positiivisia. Täällä kuitenkin hyllyt pursuavat vadelmaista sokerikuorrutusmuroa ja mustikkapussipuuroa sekä kolmeatoista erilaista Atrian grillimakkaraa. Ja niitä sitten säestävät ne kuusi muuta eri valmistajaa omilla tuotteillaan. Eihän se huonosti ole sekään. Kun menen takaisin Norjaan, voin miettiä, otanko hyllystä ison vai pienen grillpølsen. Ne molemmat maistuvat samalta kuorettomalta nakilta.

Joululomia

Ulkona tuulee niin, että tukka lähtisi päästä, jos sellaista olisi. Huoneen ikkuna ei ole mitään uusinta uutta. On näin talvella melkoisen työn ja tuskan takana, jos tahtoo saada salvan suljettua. Sain kuitenkin jo aikanaan yläpartsin oven kahvan murrettua poikki, kun väänsin sitä kiinni. Tämä tapahtui joskus keväällä. Kämppiksen kanssa sitten ruuvattiin koko salpasysteemi ympäri ja nyt ulkopuolella ei ole kahvaa partsilla ollenkaan. Joko kädestä löytyy jerkkua tai sitten norjalainen teräs ei vaan kestä. Veikkaan jälkimmäistä.

Niin se ikkuna pitäisi saada toki vielä salvattua ihan kunnolla, koska tosiaan maanantaiaamuna lähdetään ajelemaan kohti Suomea. Ja ulkona tuulee. Säätiedote kertoo jostain kuudentoista metrin sekuntilukemista, mutta puuskissa kyllä taas koko talo tärisee. Ei hirmuisesti innosta ajatus, että ikkuna levähtää selälleen joskus ensi viikolla ja lopulta löytyy tuolta takapihalta, kun puuska repii sen saranoiltaan. Ja olen sillä välin Suomessa.

Ja senhän se taatusti jossain vaiheessa tekisi. Muistan kun keväällä lähti lautasantenni kolmen metrin naulatun paneelin kanssa seinästä yöllä. Ikkunasta kun näkee tuohon sataman poukamaan, aiemmin näin, kun tuuli jo pyyhki vettä ilmaan pinnasta. Nythän tuolla ei toki taas näe enää mitään. Katuvaloja lähinnä. Tänään näin ensimmäiset salamat koko sinä aikana, kun olen ollut täällä.

No, ikkunat kyllä suljetaan ja sitä ennen vielä siivotaan ja pestään pyykit ja lattiat. Joulusiivous. Onhan se kiva sentään tulla kotiin, kun on puhdasta. Kotiin. Missä sitten ikinä onkaan koti. Viime viikonloppuna tuli kymmenen kuukautta siitä, kun muutin tänne. En tällä hetkellä oikein koe mitään paikkaa tavallaan kodiksi.

Ja taaskaan ei pidä ymmärtää väärin. Koen kyllä sinänsä nykyisen asuinsijani kodiksi. Kotihan on siellä, missä elää. Eihän se sen kummempaa ole. Eikä tarvitse kaivaa mitään piilomerkityksiä. Viihtyvyydessä ei ole moitittavaa.

Enemmänkin tässä on kyse siitä, että on tässä ollut koko vuosi aikaa pohdiskella tulevaisuutta. Ja suunnitelmiahan on ja itse asiassa tiettyjä asioita olen toki jo jollain alustavalla tasolla toteuttanutkin. Kärsimättömänä ihmisenä en vain koskaan jaksaisi odottaa yhtään mitään.

No, mutta tosiaan kohta näen useita kavereita, äidin ja muita tärkeitä ihmisiä. Pääsen saunaan!! Istumaan lauteilla ja puhumaan suun puhtaaksi. Pitää todeta, että tulee ihan tarpeeseen. Voi olla, että jos vain kelit sallivat, käyn heittämässä parina päivänä ihan puhdasta kävelyreissua kameran kanssa ympäri Lappeenrantaa. Ajatus jo siitä, että näkee vanhoja kavereita, on kyllä aika kovaa tavaraa. Tapahtui mitä tahansa, se on hyvästä.

Koska se tuo vähän perspektiiviä elämään. Se toi todellakin paljon perspektiiviä, kun tänne muutin. Mutta nyt kyllä taasen uskon, että kun käyn tovin siellä, mistä tänne tulin, ajatukset vähän aukenevat. Ja itse asiassa matkustaminenhan se avartaa eniten. Enkä nyt tarkoita aivan sitä, mitä ehkä yleisesti sillä tarkoitetaan. Vaan sitä, että jostain tuntemattomasta syystä saan aina parhaat ja merkittävimmät ajatukseni, kun matkaan. Junalla, bussilla, millä hyvänsä. Niitä odotellessa.

Saa sitten nähdä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Kuten totesin, suunnitelmia on ja pitää vain yrittää toteuttaa niitä. Myöskin työasioiden suhteen pitää varmasti pyrkiä eteenpäin. Kuitenkin olen päättänyt, että jos vain suinkin voin, en täältä aio palata pysyvästi Suomeen aivan heti. Mutta se on vain suunnitelma. Ikinä ei voi sanoa mitään varmaa mistään asiasta. Sen verran on jo koettu.

Uusi kamera ja pari linssiä pitää saada. Ja jalusta ja ja ja... no, nää nyt on näitä. Mutta kyllä niiden hankkimisella on nyt aivan tarkoin harkittu lähtökohta. Sen näkee sitten, mitä tapahtuu. Pitää vain koettaa pyrkiä eteenpäin.

Ja jokin norjan kielen kirjakin pitää hankkia. Sanakirjan kanssa olen tässä tämän ajan sompaillut. Ei muuten, mutta tietyt monimutkaisemmat kieliopilliset asiat ovat vähän välillä hakusessa. Olen ollut laiska, myönnän. Koska perus jutustelu on onnistunut nykyiselläänkin ja sanasto nyt kertyy sitten, jos on kertyäkseen. Mutta kun kuitenkin tietty pohja on olemassa, pitäisi kyllä ihan tosissaan ottaa se askel, että hoitaisi tuon kielellisen hallinnan tyystin kuntoon. Mutta edelleen olen melkoisen tyytyväinen siihenkin, mitä olen tähän asti sillä rintamalla saavuttanut.

Mutta pakko on myöntää, että kun seison suomalaisen kaupan kassalla ja vastaan myyjälle äidinkielelläni ensi viikolla, on se aika mannaa. Kun sehän siinä on, että sitä on ehkä tottunut jo jotenkin siihen ajatukseen, että on käytännössä koko ajan hiukan varuillaan ja aivot raksuttavat. Siis jos vaikkapa päätät ryhtyä keskustelemaan jonkin paikallisen kanssa. Se ero jo englantiin on niin huomattava. Ei englanniksi tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi sanoo.

No ei nykyään norjaksikaan mitään perusasioita, mutta jos vähänkään mennään monimutkaisemmalle puolelle, stressitaso taatusti nousee. On ollut melko avartavaa, kun joskus töissä olet itseksesi pohdiskellut asioita suomeksi, pienen hetken kuluttua joutunut yht'äkkiä sumplimaan kalalaatikkojen järjestelyä norjaksi ja siinä oikealla sivusilmällä norjaa osaamaton duunari kyselee taukojärjestelyistä englanniksi ja yrität siinä hallita ajatuksiasi yhtäaikaa ja vastata kaikille järkevästi.

Kerran pistin merkille, että puhuin töissä ensin norjaa ja sitten suomea. Jonka jälkeen puhuin englantia ja sen perään uudestaan norjaa. Ja tämä prosessi tapahtui minuutin aikana. Varmasti lingvisteille ei ole mikään ongelma, mutta pitäähän Panulla olla hei omat sankarimomenttinsa, joita muistella ja joista saada voimia tulevaa varten. Nerot erikseen.

Mutta enemmän se silti on vieläkin kuullun ymmärtäminen kuin itsensä ilmaisu, mikä on oikeasti vaikeaa. Toisaalta sehän on vain hyvästä. Koulu antoi kieliopilliset perusteet, joita ilman ei voisi selvitä. Se on vähän kuin annettaisiin sokkeli, jonka päälle sitten rakennetaan koko talo. Tässä tapauksessa se vain on jotakuinkin niin, että jos englanniksi voi tyystin ajattelematta vääntää linnan tai vaikka koko pentagonin, niin norjan puolelta voi miettiä sitä punaista tupaa, jos vain stressitaso kestää. Ja sehän kestää!

Pitää nimittäin antaa arvo niille ihmisille, joiden kanssa puhun. Koska ainakaan kukaan ei päin naamaa naura, vaikka jotain kämmäisinkin. Koska jos puhuu Suomeksi paljon ja nopeasti, ei luonto anna periksi, vaikka väännettäisiin siansaksaa. Taipuu se kieli tai ei taivu. Ja jokainenhan tietää, mitä tapahtuu asioille, mitkä eivät taivu.

Ikkunnoissa vinkuu ja ulkona on tänään tullut rakeita tuon tuosta. Itsenäisyyspäivä on lauantaina ja sitäkin pitäisi juhlistaa jollain tapaa. Ja sitten jo lähdetäänkin pikkuhiljaa kohti Lappeenrantaa, eteläistä Suomea, joulukuussa.

Aurinkolomalle.

Ihan vaan avautumista, huvin vuoksi. Ja informaation... tai no, jotain löpinää kuitenkin.

Päätin tänään, että vietänkin joulun Suomessa.

Ei. Kyse ei ollut siitä, ettenkö viihtyisi siskoni seurassa talven pimeimmällä hetkellä. Kaamoshan se täällä sitten on. Mikä muuten alkaakin tuossa jo ihan lähiaikoina. Pari kuukauttako se miltei on, kun aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

En minä sitä pelkää. Niin moni on joskus todennut, että miten voi asua jossain paikassa, jossa on pimeää päivästä toiseen. No, ensinnäkään kaamoshan ei ole sama asia kuin pimeää. Ja olen minä tämän kokenut ennenkin. Mutta toki ei sitä pidä kieltämään, etteikö se olisi vähän rankanpuoleista.

Mutta siis miten se nyt eroaa elämästä eteläisessä Suomessa? Normaalisti ihminen menee töihin joskus aikavälillä aamukuudesta aamuyhdeksään ja lähtee töistä kahden ja viiden välimaastossa. Onko Lappeenrannassa pimeää, kun menee töihin? Onko pimeää, kun palaa töistä? Toiset ehkä työskentelevät ulkona aurinkoisen parin tunnin ajan, mutta moni ei. No se siitä. En minä kaamoksesta tullut puhumaan. Kesällä kaikki otetaan takaisin.

Eurostatsin mukaan Norjan työttömyysprosentti oli elokuussa 2014 jotain vähän alle neljän. Se kait ei käytännössä voi koskaan edes painua alle kahden?

Syy, miksi päätin viettää joulun Suomessa, oli yksinkertaisesti ja lyhykäisesti se, että löivät minulle lomautuslapun töistä kouraan vuoden loppuun saakka. Närästi, mutta "sånn er fiskeindustri". Pitää elää sen mukaan.

Kevään sesonkihommista pitäisi nyt ihan lähipäivinä sopia lopullisesti. Koska niistä tienaa. Ylitöitä pukkaa ja niin, että en tainnut edes Suomessa aikanaan koskaan tehdä ihan samankaltaisia tuntimääriä. Mutta se on hyvä. Koska varsinkin kalateollisuudessa työmäärien vaihtelu on kohtalaista. Silloin tehdään, kun on tehtävää. Joskus ei ole.

En tiedä, miten Eurostats laskee tilastonsa, mutta omien empiiristen kokemusteni mukaan Norjassa on yllättävänkin paljon pätkätyötä sekä ainakin käytännössä osa-aikaista työtä. Tietysti kun palkkataso on, mikä se on, ei monella ole peruselämässään huolen häivää, vaikka työtä ei niin tasaisesti olisikaan. Itsekin pärjään. En valita. Tärkeämpää on se, että on työtä. Vaikkei se olisikaan irtisanomisturvattua kiintiövätystelyä. En nyt viittaa mihinkään kuntaliitoksiin. En en.

Joskin byrokratiasta nämä voisivat vähän hellittää. Paperinpyörittelyyn ja pinkkojen pläräämiseen näillä palaa rahaa ja paljon. Minä kun joskus tosiaan kuvittelin, että KELA:ssa asioiminen on vaivalloista. Mutta tässä ehkä vähän heijastuu se fakta - ja faktahan se on - että julkisella sektorilla on millä mällätä.

Jos joudun lomautetuksi tai työttömäksi, saan siis ansiosidonnaista työttömyysturvaa täällä Norjassa. Se ei ole suuresti, mutta se mahdollistaa sen, että jos töitä ei juuri ole, pystyn kituuttamaan siihen asti, että taas on töitä. Itse asiassa sain Suomessa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta enemmän kuin täällä, aivan reaalisesti. Mutta täällä on vain se ero, että jos palkkahistoria on kova, se sitten myöskin nousee selkeästi yli sen, mitä Suomessa mennään lähellä singulariteettia. Ja peruspalkkahan on kova. Mitä sitä kieltämään. Ja minä kuitenkin olen sieltä aivan alakastista.

Se kuitenkin on taatusti omiaan vaikuttamaan siihen palkkauspolitiikkaan. Tällä kylällä, jossa asun, on ihan yleisesti tiedossa esim. se, että kevättalven turskasesongin duunariarmeijat tulevat tätä nykyä melko pitkälti Romaniasta.

Vielä ei niin hirmu kauan sitten miltei kaikki duunarit tulivat maista kuten Suomi, Ruotsi ja Tanska. Nyt pestejä hoitavat ihmiset Latviasta, Liettuasta ja ehdottomana enemmistönä Romaniasta. Romania on EU-maa ja EU:n jäsenvaltion kansalaisena on melko helppo tulla tänne töihin.

Mutta romanialaisille duunareille ei makseta sitä, mitä niille pitäisi maksaa. Ei edes sitä peruspalkkaa. Se ehkä vielä menisi, mutta kun ei niille makseta edes ylityökorvauksia. Ei sunnuntailisiä. Palkka on sama, teit maanantaiaamuna töitä tai sunnuntai-iltana.

Tiedän, että tätäkin tekstiä todennäköisesti lukee jokunen ihminen, joka vain nyökyttelee ja on sitä mieltä, että sehän on vain oikein. Miksi maksella lisiä, joiden perusta ei ole millään tapaa reaalinen. Siitä sunnuntailisästä voisin ehkä olla samaa mieltä, mutta ylityökorvauksista en. Työn rasittavuus nousee melko huimasti jokaiselta tunnilta, mikä kulkee kahdeksan tunnin päältä ja ylöspäin. No, tietysti aina erilaiset työn hinnoittelut ovat niin monimutkainen prosessi. Ja työntekijällä on oma näkemyksensä. Työnantajalla omansa. Ja se totuus löytyy jostain sieltä välimaastosta.

Mutta romanialainen kaladuunari siis tienaa, jos lasketaan ylityökorvausten ja muiden lisien puute, alle puolet siitä, mitä norjalainen duunari samassa firmassa. Ja vielä jokin välittäjä nappaa jokin prosentin tuloista, jotta duunari ylipäänsä on päässyt duunaamaan.

No mutta hei, sehän on kapitalismia. Ja romanialainen duunari on päällisin puolin tyytyväinen, kun tienaa kolmessa kuukaudessa silti sen, mitä kotimaassaan tienaisi kahdessa ja puolessa vuodessa. Jos ylipäänsä on työtä, mitä tehdä. Ja tämän vuoksi ei moniinkaan kalahommiin enää löydy työntekijöitä aiemmin mainitsemistani maista. Ei kukaan suomalainen ryhdy tekemään kahtasataakuuttakymmentä tuntia kuukaudessa, jos se yksi tunti on yksi tunti. Ja palkka vielä selkeästi pienempi kuin vieressä työskentelevällä norjalaisella. En minäkään.

Myöskin olen kokenut sen, miten aboriginaali menee edelle. Kyllä se menee. Ottamatta nyt tarkemmin kantaa yksityiskohtiin. Siinä on kyllä selkeä ero Suomen ja Norjan välillä. Siis Suomen eduksi. Ja varsinkin jos vielä mietitään kielitaitoa tai sen puutetta. Suomi saa olla ylpeä siitä, miten lopulta työntekijän kansalaisuudella ei ole merkitystä, kun tehdään työllistymisvalintoja. Täällä sillä on merkitystä. Ja olen ajan saatossa nähnyt monen monta kertaa sen, miten saan helpommin hyväksyntää sillä, kun puhun ihmisten kanssa norjaa, enkä esimerkiksi englantia.

Tiedättekö. No tiedättehän te. Mikä on absurdia? Absurdista tulee ehkä ensimmäisenä mieleen jokin espanjalaisen surrealistin valuva kello. Juu. Myöskin Breivikin hirmutyö on absurdi asia. Se on sitä todella. Ja se myöskin näkyy täällä.

Norjassa tehdään tilastollisesti henkirikoksia selvästi vähemmän kuin Suomessa. Toki Suomessakin henkirikoksista suuri osa on humalaisen tappamia toisia humalaisia. Ja kukaan ei muista aamulla mitään. Mutta kun tuossa joku aika takaperin kävin visiitillä isolla kylällä - jossa oli jopa aidot liikennevalot - näin ihan aidon spurgun. Oikeasti. Spurgun! Norjassa!

No okei, se on toki vähän suhteellista, mikä on spurgu. Mutta kaverilla oli aika kauhtuneet vaatteet ja mies ihan avoimesti keräsi pulloja satamassa. Se onkin sitten ensimmäinen laatuaan, mitä olen nähnyt.

En ole vielä kertaakaan miettinyt täällä asuessani, että oloni olisi turvaton. Kerran ravintolaelämässä eräs virolainen mies poistettiin. Tai pikemminkin mies poistui itse, kun häntä pyydettiin poistumaan. Ja tässäkin tapauksessa kaverilla vähän keitti yli ihan omat harhakuvitelmansa. Taas tarkemmin asiaan perehtymättä. Mutta en ole nähnyt, että joku olisi joutunut lähtemään mistään väkivalloin. Lappeenrannassa asuessani oli aika normaalia, että viikonlopun ravintolahumussa miltei ravintolassa kuin ravintolassa joku aiheuttaa hässäkkää.

Tätähän on toki myös perusteltu geeniseikoilla. Siitä, miten varsinkin itä- ja pohjoissuomalaisilla ihmisillä on se kuuluisa "viinageeni". No, varmasti näin on. Mutta kyllä silti nyt asioita täällä katseltuani, tulen siihen johtopäätökseen, että aivan puhtaasti yleisellä ilmapiirillä ja hyvinvoinnilla on omat vaikuttimensa. On todennäköisempää, että ryhtyy rettelöimään, jos himassa on paskaista ja rahat ei riitä vuokraan, kuin että jos kyse on lähinnä siitä, että onko tukka hyvin vai ei. Ja tukkahan norjalaisilla on hyvin. Paremmin kuin suomalaisilla.

Jos suomalaiselle miehelle on absurdi tilanne se, että paikalliseen ravintolaan perjantai-iltana saapuu maksimissaan kaksikymmenvuotias norjalainen nuori mies pienessä sievässä, ja lyö tiskiin kasan luottokortteja ja vahvistaakseen tunnelmaa, paksun tukun viidensadan kruunun seteleitä, koska on juuri tullut viiden viikon kalastuskomennukselta ja tilille ropsahti taas se seitsemän tuhatta euroa kouraan. Ja aikaa tuhlata on se viisi viikkoa, kunnes taas mennään.

Jos se on suomalaiselle absurdia, niin miten absurdia se on liettualaiselle nelikymppiselle, joka eli vielä teinivuotensa kommunismin ikeessä ja on miltei koko ikänsä nähnyt elämää, jossa elintaso on keskimäärin kymmenesosan reaalisesti siitä, mitä sen parikymppisen pojanklopin elämä on nyt?

Eivät toki kaikki norjalaiset nuoret elä niin ja tienaa samoin. Eikä monikaan norjalainen ole öljynporauslautalla töissä, joissa väittämän mukaan kukaan ei tienaa alle 1,2 miljoonaa kruunua vuodessa. Kai siellä on siivoajiakin? Oikeasti hei nyt.

Minen muuttanut Norjaan siksi, että voisin haukkua ketään. Enkä muuttanut tänne siksi, että oppisin jotain itsestäni. Tai elämästä ylipäänsä. Muutin tänne, koska piti tehdä jotain muuta.

Mutta olen jo nyt oppinut itsestäni jotain. Sekä jotain elämästä. Ja löytänyt perspektiiviä. Ihan puhtaasti jo siitä syystä, että täällä jos missä sen perspektiivin löytää. Norja on hieno maa ja ihmiset keskimäärin ystävällisiä. Tykkään olla täällä. Mutta silti väitän, että perusnorjalainen ei oikeasti edes käsitä, missä hän asuu.

Mutta sehän on tyystin inhimillistä? Ihminenhän tottuu miltei mihin tahansa? Jos ihminen kestää vuosien kidutuskammioitakin, koska tavallaan tottuu siihen. Niin miksei ihminen tottuisi myöskin siihen toiseen ääripäähän? Minä en näistä asioista mainitse ihmisille täällä, koska se ei ole kohteliasta. Voihan olla, että ihminen loukkaantuu syvästi, koska kuitenkin lopulta tietää, missä hän itse menee globaalissa maailmassa. Minä vain kuvittelen. Mutta silti välillä vähän epäilen, että niin on.

Jatkan täällä elelyäni ja teen töitä sen mitä on. Jos ahdistaisi, tulisin pois. Mutta kun ei ahdista, en tule. Joskus varmasti tulen, koska olenhan suomalainen. Ja muuksi en muutu. Mutta edelleen tämä ns. epämukavuusalue on ihan jees. Vieläkin menee välillä noiden mongerrukset hetkellisesti ihan ohi.

Täältä tähän.