Matka tähän

Blogi... Mitä näihin nykyään kirjoitetaan?

Kirjoitetaan nyt jotain satunnaista ajatusvirtaa. Tässä nyt tullut oltua Myressä tiistaista asti. Kai. Tuntui, että asioita tapahtui niin nopealla tahdilla, että menin ihan sumussa.

Viime viikon puolivälissä sain ilmoituksen, että saisin täältä asunnon. Työpaikka oli jo valmiina, mutta huono mennä minnekään, jos pitäisi nukkua ulkona teltassa. Siinä sitten piti samana päivänä ryhtyä miettimään, millä tänne kuljen ja mitä kautta. Lentokone oli suljettu pois vaihtoehdoista, koska tavaraa olisi sen verta paljon.

Soitin sitten VR:n kv-lipunmyyntiin ja selvitin matkustusmahdollisuudet. Kävi ilmi, että pohjoisen kautta ei enää pääse, jos ei sitten yöpyisi matkalla Luulajassa ja ajatus ei houkutellut. Kun sen lisäksi muutoinkin jo kulkeminen hyvin raskaan tavaramäärän kanssa on kovaa hommaa, niin miltä kuulostaa reitti, jossa vaihdot menisivät Lappeenranta-Lahti-Riihimäki-Kemi-Haaparanta-Luulaja-Narvik-Sortland?

Päädyin siihen, että menen junalla Helsinkiin, lautalla yli Tukholmaan ja sieltä junalla Narvikiin. Sen jälkeen ryhdyin pakkaamaan, koska lähtö olisi jo seuraavana päivänä. Eipä siinä paljon ehtinyt muuta kuin vain yrittää miettiä, mitä kaikkea sitä tarvitsee ehdottomasti, koska kun itse tavaransa kantaa, ne myöskin itse kantaa.

Kamera ja kaikki siihen liittyvä oli tietysti ensimmäisellä sijalla. Sen jälkeen tulevat vaatteet ja sen semmoiset. Mietin hetken, että otanko luminaamioverkon mukaan. Otin. Röllipuvun jätin, koska se olisi yksinkertaisesti vienyt liikaa tilaa. Nyt ehkä vähän jälkikäteen harmittaa, mutta pitää katsella, josko joku paikallinen Varusteleka myisi uuden.

No sitten pääsin matkaan ja Helsingissä tapasin vanhoja tuttuja useampia. Oli kiva nähdä. Niin ja muuten, yksi mielenkiintoinen hetki tuli vastaan siinä vaiheessa, kun olin menossa laivaan Helsingissä. Ilmeni, että olin tosiaan ostanut lipun seuraavalle päivälle. En vieläkään ymmärrä, miten niin oli voinut käydä, mutta niin kuitenkin oli. Sain vaihdettua lipun, mutta piti lyödä lisää rahaa tiskiin. No, se on elämää.

Laivallakin törmäsin yhteen tuttavaan ja voin nyt tässä kaiken kansan kuullen kyllä kertoa, että otin muutamat oluet. Ei yksinkertaisesti pää kestänyt. Tietysti halusin lähteä, sehän on selvää. Mutta varsinaisesti homman vakavuus jotenkin iski vasta, kun olin saanut matkatavarani Tukholmassa säilöön ja saanut itseni istutettua läppärin kanssa ravintolaan ja nettiyhteyden auki. Juttelin baarimikon kanssa välillä ja muutamien tuttavien kanssa naamakirjan välityksellä ja katselin, kun ihmiset sunnuntaina vilistivät pitkin Tukholman katua. Ja odottelin junaa. Seitsemäntoista tunnin matkaa kohti Narvikia. Toki tiesin, mikä se matka on, kun olen sen kerran tehnyt toiseen suuntaan.

Nukuin lopulta junassa varmasti noin kaksi tuntia. Laivassakin nukuin huonosti, joten oli kyllä aika väsynyt olo. Haisin taatusti pahalle, kun hiki päässä olin raahannut matkatavaroita ja edellisen kerran käynyt suihkussa laivalla lauantai-iltana ja nyt oli maanantai-iltapäivä. Narvikin turisti-infon tyttö jeesasi ystävällisesti kertomalla, mistä löydän bussipysäkin ja pankkiautomaatin. Siitä sitten yhdellä vaihdolla Sortlandiin, josta sisko tuli hakemaan autolla.

Pari yötä vietin siskon luona, ennen kämpän saamista. Piti käydä verotoimistossa ja työpaikalla pomon pakeilla ja niin edelleen. Sovin, että voisin aloittaa seuraavana päivänä. Jännitti kyllä aivan perkeleesti, koska eihän tuo trukki nyt ole mikään uusi kapine, mutta se, että on uusi toimintaympäristö, uudet olosuhteet, täysin uutta materiaalia, mitä ei tunne laisinkaan ja niin edelleen. Ja sitten kun siihen lyödään työnjohtaja, joka toki osaa englantia hieman, mutta kuitenkin vääntää norjaa murteella ja nopeasti vähän väliä, niin olihan siinä kelaamista.

Seitsemältä aamusta olin sitten työpaikalla ja löivät haalarit, hanskat ja kumisaappaat kouraan, joita sovittaa. Sopiviksi todettuani työnjohtaja osoitti trukkia ja totesi, että ota tuo ja seuraa perässä. Piti kysyä, missä tässä on vaihdevipu, kun en aluksi meinannut löytää. Trukki nyt on trukki, niin Suomessa kuin Norjassakin. Ainoastaan, kun olin tottunut suurimman osan ajasta ajamaan sormikoneella, kouravipukone hieman oli uutta, vaikka niilläkin olen ajellut.

Turskaa, hysaa ja seitä. Niin, miten helvetissä erotan hysan ja sein toisistaan!? Kerrottiin, että olisi sitten ihan hyvä oppia tunnistamaan ne melko nopeasti. Niitä kun pitäisi ajaa linjastoille. Siihen kun lisätään se seikka, että tehtaassa härvää armeijallinen romanialaisia kaladuunareita, jotka eivät aina oikein ymmärrä väistää tai ymmärrä ehkä jotkut paljon mitään muutakaan. Ja ajaa pitäisi tosiaan betonilattialla, mikä kivasti on kyllästetty vedellä ja kalan eritteillä. Kovakumirenkailla tietysti. Koeajallahan toki olen, joten paineista ei ollut puutetta.

Sitten ajoin, ajoin ja ajoin. Yritin pysyä kärryillä, mitä pitää ajaa minnekin. Kai se onnistui, kun ei kukaan ainakaan tullut valittamaan. Muutaman tunnin kuluttua työnjohto ilmoitti, että pihalla on auto, siinä on taljauslista, saa suorittaa. Ei lastauslaituria. Kuskille pumppu, itselle kylmähuoneeseen pumppu, jolla vetää lavat ovelle. Hiukan eurolavaa suurempia, pirun korkeita, styroksilaatikoita, ei kelmua. Pihalle, ei mitään sileää betonilattiaa enää. Senhän tietää, miten niille käy, kun ne kerrankin kaatuvat.

No eivät kaatuneet ja siinä sitten hoidin kaikki firman lastaukset ja purut parin päivän ajan. En tiedä, hoidinko ne nopeasti vai hitaasti. Kukaan ei ole antanut sinänsä palautetta. Mutta kai selvisin ihan kohtalaisesti ainakin. Mitä nyt meinasin perjantaina viimeisen lastauksen päätteeksi lyödä yhden väärän lavan kyytiin. Työnjohtaja kyllä vain naureskeli, mutta itseä ei naurattanut. Mutta kaitpa se siitä. Nyt on viikonloppu ja jos vielä huomenna kävisi kameran kanssa katselemassa ympärilleen.

Kuvattavaahan täällä riittäisi, jos vain on aikaa. Revontulia olisi tänään ollut ilmeisen paljon, mutta taivas oli sankasti pilvessä. Merikotkia jos kävisi huomenna hiukan etsimässä. Tulihan tuota ennen töiden aloitusta muutama kuva otettuakin.